Läheiset ihmiset ovat kantava voima!

15.8.22 lämpimänä elokuun iltana

En ole aikoihin kirjoittanut mitään. Kevät ja kohta kesä ovat menneet. Olen joutunut kohtaamaan ja pohtimaan elämän peruskysymyksiä oman äidin huhtikuisen kuoleman takia. En ole saanut oikein mitään luovaa aikaiseksi. Ajatukset ja toimintakyky ovat hidastuneet. Suru, apatia ja normaali arki menevät limittäin ja lomittain. Muistot, tunteet, kuvitelmat ja tosiasiat sekoittuvat mielessä ja niitä on tarkasteltava puhumalla, valokuvista ja kirjoittamalla.

Äitini eli sisältörikkaan joskin myös traumaattisen elämän. Sukupolvien ketjut linkittyivät hänen ja samalla minun elämääni. Suuret yhteiskunnalliset asiat sotineen, lamoineen, teollisen yhteiskunnan murroksineen ja maaseutumaisen elämän muutoksineen näkyivät elämässämme. Sota-aikaa en ole elänyt, mutta se eli äidin lapsuuden muistoissa. Asettuminen vanhanaikaiseen, monisukupolviseen maataloon emännäksi ei ollut helppo tehtävä osin jo kaupungistuneelle nuorelle naiselle. Asiaa ei auttanut puolison eli isäni sairastuminen eikä tämän äkillinen ja varhainen kuolema.

Sisulla ja kovalla työn teolla äiti selvisi hengissä ja vei perhettä eteen päin. Pärjäämistä helpotti äidin sosiaalinen luonne, joka oli sekä perittyä että lapsuuden ympäristön muokkaamaa. Hänen suurin tukensa miltei koko elämän ajan oli oma sisar, jonka kuolemaa äiti suri syvästi.

Äitini oli verkostoituja, joka oli aidosti kiinnostunut läheisten ja tuttujen elämäntapahtumista ja kuulumisista. Hän muisti syntymäpäivät ja nimipäivät. Hän tutustui helposti ihmisiin vielä vanhanakin. Ystävät, lapset puolisoineen sekä lapsenlapset ja monet muut jäivät kaipaamaan käyntejä hänen luonaan, välillä kipakoitakin keskusteluja hänen kanssaan, puheluita ja ytimekkäitä tekstiviestejä. Vaikea on muistaa, että en voi soittaa äidille tai käydä hänen luonaan. Puhelin ei soi eikä äiti kysy kuulumisia. Kuka muistaa minut samalla tavalla? Äiti toimi viestijänä monenlaisissa asioissa. Mistä nyt tiedän enää mitään?

Miten hienoa on, jos joku on kiinnostunut juuri minun kuulumisistani ja tekemisistäni. Se kantaa monen vaikeuden yli ja jaettu ilo on tosiaankin moninkertainen ilo. Jokainen tarvitsee tällaisia ihmisiä ja jokainen voi olla tällainen ihminen. Läheiset ihmiset ovat erityisen tärkeitä lasten ja nuorten turvalliselle elämälle ja kehitykselle. Kaiken tohinan keskellä kannattaa pysähtyä läheisten ihmisten äärelle, että he pysyvät läheisinä sekä pysähtyä ihmisten äärelle, että heistä voisi tulla tuttuja ja läheisiä.

Kesäpuuhia

Petollinen valta

Yksinvalta on turmiollista!

Minä tiedän, että olen oikeassa. Minä olen siitä varma. Perustan mielipiteeni kokemaani, kuulemaani ja lukemaani. Toteutan ideani ja ajatukseni. Ihmettelen, kun seuraukset ovat erilaiset ja oudommat kuin ajattelin. Vastustus nousee. Toiset ovatkin eri mieltä. Ihmettelen syvästi, miten he eivät ymmärrä minua ja ajatuksiani. Miksi he ovat eri mieltä?

Olen unohtanut kysyä ja kuunnella toisia, oikeita asianosaisia. Olen unohtanut keskustella ajatuksistani avoimesti ja asettaa ne muiden arvioitaviksi. En ole perustellut kantojani laaja-alaisesti enkä ole halunnut kuunnella toisenlaisia mielipiteitä ja argumentteja.

Olen olettanut, että minä tiedän parhaiten, mitä muut tarvitsevat ja mikä on heille parhaaksi. Ja todennut, että he vielä huomaavat, miten oikeassa olin. He huomaavat, että kannoin vastuuta heistä ja jopa pelastin vääriltä valinnoilta. Vai haluanko sittenkin vain sanella muiden elämää omista salatuista tai tunnistamattomista motiiveistani käsin. Tiedänkö oikeasti, mikä on toisille parasta ja mistä aion heidät pelastaa?

Entä jos minä olenkin tipahtanut omiin vääristyneisiin maailmoihini. En ole itse sitä huomannut, saati pysähtynyt pohtimaan. Eikä kukaan ole siitä minulle kertonut uskottavasti tai ei ole uskaltanut kertoa. Olen löytänyt ajatuksilleni ja toimilleni aina vahvat perusteet ja joitakin samanmielisiä.

Entä jos en ole ymmärtänyt enkä halunnut nähdä, että ihmiset lähelläni ja kauempana pystyvät ajattelemaan ja toimimaan itsenäisesti ja viisasti -että heillä on rakkautta ja empatiaa minua enemmän. Ehkä en edes tiedä, mitä empatia on.

Entä jos olisikin hyvä katsella asioita eri näkökulmista? Kuunnella toisten ajatuksia, kokemuksia ja tunteita. Keskustella kunnioittavasti ja pelkäämättä yhdessä, pienintäkin arvostaen. Voisinko silloin muuttaa ajatuksiani ja tekojani? Ehkä jatkan olemassaoloani, vaikka olisin väärässä ja tehtäisiin toisin kuin minä olin ajatellut.

Pysynkö pinnalla vain olemalla vallankäyttäjän ja päättäjän roolissa? Yritänkö pelastaa itseni olemalla aina oikeassa ja painamalla muita alas, ettei haavoittuvuutteni ja avuttomuuteni näkyisi? Ehkä roolien vaihto ja erilaisissa positioissa oleminen on inhimillisen elämän ja kehittymisen kannalta välttämätöntä, ettei moninainen totuus ja empatia unohdu. Yksinvalta on petollista kaikkialla.

12.3.22 Karviossa

Ihana aurinkoinen pilkkisää!

Kysytään kuulumisia!

Tammikuussa 2022 Karviossa

Muutama päivä sitten Uimaharjun koulun hyvinvointiohjaaja kertoi työstään radiohaastattelussa. Hän piti tärkeimpänä asiana sitä, että hänellä on lapsille aikaa ja kivoja kohtaamisia heidän kanssaan. Hän kertoi lasten tarvitsevan läsnäolevaa aikuista, joka kysyy miten menee ja mitä arkeen kuuluu. Hänelle kerrotaan kaverihuolet ja mitä vanhemmille ei voi kertoa. Myös iloiset asiat jaetaan. Lasten ja nuorten kanssa keskustelua tarvitaan, hän päätti haastattelun.

Vaikea lisätä tähän mitään. Ehkä me kaikki iästä riippumatta tarvitsisimme oman hyvinvointiohjaajan ja kivoja kohtaamisia. Ehkä se poistaisi yksinäisyyttä, ahdistusta, tyhjyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta. Joku olisi kiinnostunut siitä, mitä minulle kuuluu ja hänellä olisi aikaa keskustella kanssani.

Hyvää ja Turvallista Vuoden 2022 jatkoa!

Kuka minä olen?

Kuka sen määrittää, kuka olen ja mikä on minulle tärkeää? Poikamme, joku heistä kolmesta, antoi kauan sitten itsetehdyn joulukortin lahjaksi. Saaja ihmetteli, kun ei saanut kaupasta ostettua korttia. Meidän keittiönkaappimme ovat olleet vihreät kauan ja yhtä kauan vaaleat keittiöt ovat olleet suurta muotia. Mutta tällä hetkellä itsetehtykin on arvossaan ja vaaleuden keskelle kaivataan väriä. Luokkakuvassa istunut nuori tyttö näyttää vuosikymmenien päästä kuvaa katsoessani viehättävän sympaattiselta suurine silmälaseineen ja kotikutoisine villatakkeineen. Ja kuvan ottamisen hetkellä kaikki tuntui olevan pielessä. Aina meidän ei kannata uskoa, mitä muut sanovat ja jotkut mielipiteet kannattaa tarkistaa luotettavien ja hyvää tahtovien ihmisten kanssa. Kaikki kuulemamme ei välttämättä ole kannustavaa ja sanomisten motiivit ovat hämäränpeitossa.

Tänä aikana on tarjolla paljon disinformaatiota ja ristiriitaista tietoa. Arkeamme saattavat ohjata markkinakoneistot ihannekuvineen ja tarkoituksella luotuine kuplineen elämästä, johon on mahdotonta päästä. Koulussa ja työssä tavoitteet ovat niin moninaiset, että niistä ei saa kunnolla kiinni. Seurauksena voi olla oman elämänladun peittyminen epämääräisen hötön alle. Enää emme tiedä, minne olemme menossa ja mihin suuntaan. Sitten putoamme tuon hötön läpi ja menetämme itsemme, minuutemme ja oman tahtomme.

Tarvitsemme apua päästäksemme ylös, ja sitten on aloitettava itseen tutustuminen. On opeteltava tietämään, kuka olen ja mitä oikeasti tahdon tämän kaiken keskellä. Kuka siellä tarpoo elämänpolulla ja mihin matkalla? Tutustuminen itseen tulee usein eteen kriiseissä, sairastuessa, burn outissa, talouden romahtaessa tai joskus aika vain tekee tehtävänsä. Nuoruuteen kuuluu luonnostaan oman minuuden etsintä.

Suuri onni on, jos meillä on luotettava ihminen tai ihmisiä auttamassa meitä oman itsemme ja oman polkumme löytämisessä ja sillä pysymisessä. Ja mikä parasta, voin itsekin joskus auttaa jotakuta olemaan oma rakastettu itsensä.

7.11.21 Karviossa, marraskuun harvinaisen aurinkoisena päivänä joulua odotellessa!

Mukavaa Joulua ja Turvallista Uutta Vuotta 2022!

Asioihin puuttumisen vaikeus

Miksi on niin vaikea ottaa asioita puheeksi tai puuttua tilanteisiin tarpeeksi aikaisin? Mikä estää meitä?  Työtoverimme, läheisemme tai asiakkaamme kärsii esimerkiksi alkoholin liikakäytöstä ja tiedämme, että asiaan pitäisi puuttua, mutta… Tiedämme, että lasta ja nuorta pitäisi suojella, mutta liian monet kiusaamis- ja väkivallanteot ehtivät toteutua ennen kuin tilanteisiin todella puututaan. 

Puhumattomuuden ja puuttumattomuuden syitä on monia. Yksi syy on yhteisöllisen ajattelun väheneminen ja yksilöllisyyden korostaminen. Yhteisöllisyyden ydintä on vastuullisuus yhteisestä hyvästä ja yhteisiin tavoitteisiin sitoutumisesta; ajatuksillamme, sanoillamme ja teoillamme on merkitystä. Egoistinen ajattelu on syrjäyttänyt altruismia eli toisen hyvän huomioimista joskus jopa oman edun edelle. Yksilön ja hänen oikeuksiensa korostaminen voi johtaa yksilön ja yhteisön velvollisuuksien vähättelyyn. 

Perheitä tukevat luonnolliset ja läsnä olevat verkostot ovat pienentyneet ja tilalle ovat tulleet kaukaisemmat ammattilaisten ja viranomaisten verkostot. Talonmies Pikkaraisia tai lähikaupan tätejä ei enää ole; ja mummot, ukit ja kummit asuvat jossakin kaukana. Kynnys puuttua ennakoivasti lasten ja nuorten vaarallisiinkin touhuihin on kasvanut, koska emme enää tunne toisiamme ja toistemme ajatustapoja. Huolemme kanavoituvat entistä useammin viranomaisille.

SOME ja digimaailma on vähentänyt keskustelevaa läsnäoloa lasten ja vanhempien välillä ja ohjannut mielikuvia siitä, millaisia meidän pitäisi olla. Yhteisölliselle ja altruistiselle ajattelulle ei ole hyväksi, jos markkinavoimat määrittelevät, mitä meidän pitää haluta, mihin uskoa ja mitä tehdä. Varsinkin nuoret ihmiset tarvitsevat aikuisten tukea oman, persoonallisen identiteettinsä muodostumiselle ja yhteisen hyvän arvostamiselle.

Silmien sulkeminen vaikeilta asioilta on yksi keino selvitä oman elämän ja ympäristön haasteista ja pitää kärsimystä kauempana. Kun ulkoistan pahan ja pahan olon, sitä ei ole eikä siihen tarvitse puuttua.

Itsestä ja toisesta välittäminen on kuitenkin myös sitä, että antaa itselle ja muille mahdollisuuden kohdata vaikeat asiat ja kaikki tunteet rehellisesti ja realistisesti. Ongelmallisten asioiden tuleminen päivänvaloon on mahdollisuus muutokseen. Möröt muuttuvat pienemmiksi, kun niistä puhutaan, kun niistä kysytään ja kun joku oikeasti kuuntelee. Joskus välittäminen on rohkeutta toimia välittömästi.

Parasta on se, kun joku kiittää Sinua aikojen päästä siitä, kun otit asian silloin puheeksi ja välitit. Vaikka aluksi tuntui siltä, että miksi tuokin nyt minun elämääni puuttui.

Lopuksi Tarja-mummon ja Neten (4-v) yhdessä tekemä kesäruno ystävyydestä kuumana heinäkuun päivänä  2021:

Jos sä olisit mun ja mä olisin sun:

olisimme toistemme parhaat ystävät.

Sä annoit mulle lumpeenkukan,

ja mä annoin sulle raitasukan.

—-

Me kohta mennään ajelemaan

ja yhdessä Ronttopuiston möröt

kohdataan.

Sitten jo uimaan lähdetään

ja illalla taivaalta tähtiä tähdätään.

—-

Ystävä antaa tuulen tukassa tuivertaa

ja juoksee luokse leikkimään.

Ei silloin tarvitse yksin olla.

—-

Jos sä olisit mun, ja mä olisin sun:

olisimme toistemme parhaat ystävät.

Sä leivoit mulle hiekkakakun,

ja mä oioin sun tukkatakun.

—-

Jos sä olisit mun ja mä olisin sun:

olisimme toistemme parhaat ystävät.

Häpeän hyvät ja huonot puolet

Ei ole häpeä, ettei tiedä; häpeä on, ettei kysy”, sananlasku Lähi-idästä                          

Häpeän historiaa

Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu häpeä. Häpeää on käytetty pitkään rangaistuksena ja osana kirkkokuria. Tällaisia kirkollisia häpäiseviä sanktioita olivat joutuminen kirkon keskelle sijoitettuun häpeäpenkkiin, oven lähellä olevaan jalkapuuhun, seisomaan kirkon ovella tai julkirippiin.  Eräs lievä häpeärangaistus oli joutua kirkossa jumalanpalveluksen ajaksi istumaan erilleen muista papin antaessa saarnastuolista varoituksen. Torille sijoitettu häpeäpaalu liittyi yleensä maallisen esivallan toimeenpanemiin häpeärangaistuksiin. Häpeärangaistukseen saattoivat tuomita sekä maalliset että kirkolliset tuomioistuimet. Kirkollisten sanktioiden tarkoituksena oli saattaa syntinen takaisin uskonyhteisön jäseneksi, kun taas maalliset häpeärangaistukset pyrkivät leimaamaan ja eristämään. Suomessa nämä rangaistukset poistettiin käytöstä vuonna 1894, kun uusi rikoslaki astui voimaan.

Häpeärangaistus tarkoittaa julkisen nöyryytyksen tuottamista siihen tuomitulle. Rangaistuksen oleellisin osa on yhteisön pilkka, ei ruumiillinen kipu tai eristäminen. Tällaisten sanktioiden varsinainen kohde ei ollut rikollinen itse, vaan rangaistusrituaalia seuraava kansa. Häpeärangaistuksien tarkoitus oli ennaltaehkäistä rikollisuutta.

Eteläpohjalaisille häpeärangaistus oli hyvin ankara rangaistus. Vuonna 1770 laihialainen Matti Sorvari kärsi mieluummin 11 paria raippoja varkaudesta, ettei joutuisi istumaan jalkapuussa kirkon eteisessä.

Häpeän tunne ja siitä vapautuminen

Häpeä on jokaiselle ihmiselle tuttu tunne ja osa elämää. Se muistuttaa siitä, ettei kukaan ole täydellinen, ja jokainen epäonnistuu joskus. Häpeän tunne hyvänä ja suojaavana tunteena kertoo siitä, että minulle on merkitystä sillä, mitä muut ajattelevat ja tuntevat. Häpeävä ihminen pystyy tuntemaan syyllisyyttä. Hyvä häpeä auttaa ihmistä käyttäytymään sopivalla, empaattisella  ja kunnioittavalla tavalla toisia kohtaan sekä noudattamaan lakeja. Häpeällä on monet kasvot: se pakottaa ja herkistää ottamaan huomioon ympäristön vaatimukset, toisaalta se voi lamaannuttaa ja latistaa ihmistä yksilönä.

Liiallinen häpeän tunne estää ihmistä olemasta oma itsensä tunteineen ja tarpeineen. Se estää ihmistä ilmaisemasta itseään ja itselle tärkeitä asioita. Häpeän tunne kääntyy itseä vastaan, mikä näkyy itsetunnon romahtamisena ja minän lamaantumisena. Seurauksena voi pahimmillaan olla omasta identiteetistä luopuminen tai liiallinen riippuvuus toisista. Häpeä peittää alleen hyvät tunteet ja estää nauttimasta normaalista arjesta. Sisäisen häpeän kääntyminen toisia vastaan näkyy häpeäraivona, toisten häpäisynä tai mitätöimisenä. Häpeän kääntymisestä toisia vastaan on lukuisia surullisia esimerkkejä.

Jo aivan pieni vauva etsii yhteyttä toiseen ihmiseen jokeltelemalla ja antamalla hymyn. Tavallisimmin ensimmäinen ihminen vauvalle on oma äiti. Jos oma äiti ei anna vauvalleen myönteistä palautetta vaan torjuu hänet, niin ensimmäinen häpeän kokemus on syntynyt. Jo muutaman kuukauden ikäinen vauva tuntee häpeää, jos hänen vastavuoroisuuden pyyntöönsä ei vastata sopivalla tavalla. Tämän kokemuksen toistuessa ihminen alkaa välttää ja pelätä torjutuksi tulemista.

Perheissä, joissa on henkistä tai fyysistä väkivaltaa, pieni lapsi ottaa syyllisyyttä ja häpeää kannettavakseen vanhempiensa puolesta. Siitä saattaa tulla hänelle elinikäinen taakka. Lapsuuden pelot saattavat saada hänet aikuisenakin säpsähtämään kovia ääniä, pelkäämään esimiestä tai toistamaan pelkoja ja tekemään vääriä tilannetulkintoja.

Häpeän tunne ei kosketa vain sitä, mitä olemme tehneet tai sanoneet -vaan sitä mitä olemme. Häpeä lamauttaa ja pysäyttää. Se saa aikaiseksi tunteen siitä, että on kelpaamaton ja huono. Häpeä on vaikea tunne, joka pyritään ohittamaan. Häpeän kokemus voi käynnistää korjaamis- ja välttämispyrkimyksiä. Niitä ovat mm. itseen ja toiseen kohdistunut raivo, ylimitoitetut itsetunnon kohentamispyrkimykset ja toisen mitätöinti.

Elämää kahlitsevan häpeän tunnistaa siitä, että häpeän tunteen pelosta ja välttelystä tulee hallitseva osa elämää ja se vie kohtuuttomasti energiaa. Se rajoittaa käyttäytymistä, omia valintoja ja tekoja. Usein masennuksen, ahdistuneisuuden, itsetuhoisuuden ja syömishäiriöiden taustalla vaikuttaa häpeän tunne.

LYYLI 60v: ”Kunhan saan voimia, heitän häpeäkaapuni pois, sillä olen kyllästynyt sitä kantamaan. Eihän se edes minulle kuulu”.

Häpeän työstäminen alkaa, kun häpeä on tunnistettu ja tunnustettu. Omaan häpeäkokemukseen päästään käsiksi, silloin kun ihminen tunnistaa muistikuviin liittyvän tunteen. On tärkeää hyväksyä häpeä ja antaa aikaa sen käsittelylle. Parhaimmillaan häpeästä kärsinyt huomaa, että ei olekaan niin huono ja arvoton kuin hän on kuvitellut tai hänelle on uskoteltu. Itsestä alkaa löytyä ominaisuuksia, joista voi olla ylpeä. Häpeästä irrottautuessa ihmiselle avautuu mahdollisuus syvempään, tasapainoisempaan ja onnellisempaan, iloisempaan elämään. Vaikeiden häpeäkokemusten käsittelyssä ihminen tarvitsee usein ammattiapua.

Häpeän tunnustaminen toiselle auttaa, mutta häpeän paradoksi on siinä, että paljastumisen kuvitellaan lisäävän häpeää. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu tunteiden salaaminen. Häpeästä puhuminen on vaikeaa, koska silloin saattaa joutua arvostelemaan niitä, jotka ovat aiheuttaneet häpeän. On myös luotettava siihen, että kuuntelija kuuntelee, arvostaa ja ymmärtää. Toisen kanssa puhuminen vapauttaa ihmisen häpeän kokijasta häpeän tarkkailijaksi. Häpeästä puhuminen on samalla häpeän uhmaamista, koska häpeä tuottaa häpeävälle ihmiselle sanattomuutta. Häpeästä kertominen, siitä puhuminen ja sanoiksi muodostaminen rikkoo noidankehän. Kirjoittaminen, luova tekeminen ja huumori voivat avata väylää käsitellä häpeää.           

” Ei ole synti olla savolainen, mutta se on iso häpeä”  

Häpeä ja työ

Vuorovaikutuksen ongelmat työssä ja työyhteisössä saattavat aiheuttaa työntekijässä häpeän, ahdistuksen ja pelon tunteita. Usein häpeäkokemukset ovat lähtöisin varhaislapsuudessa koetuista tilanteista. Siksi niiden tunnistaminen on hankalaa varsinaisessa, ajankohtaisessa tilanteessa. Esimerkiksi tilanteessa jossa joku katkaisee odottamatta jonkin myönteisen kokemuksemme meitä voi alkaa hävettää, vaikka siihen ei olisikaan mitään todellista syytä. Myös oman puheenvuoron keskeytys voi tuottaa kokemuksen häpeästä. Ihmisestä voi tuntua, ettei oma puhe ole niin merkityksellistä ja mielenkiintoista.

Yhä useammalla sosiaali- ja terveydenhuoltoalan auttajalla ja kasvattajalla on tarvetta oman auttajaroolinsa tarkasteluun –myös sen pimeämpään puoleen. Teologi ja työnohjaaja Martti Lindqvist sanoi aikanaan pimeää puolta alueeksi, jonne joutuessaan auttaja tulee yksinäiseksi ja häpeileväksi. Tällöin syntyy helposti kokemus, että on itse jotenkin poikkeuksellisen paha tai huono. Oman varjonsa tunteminen auttaa tulemaan sen kanssa toimeen -vahingoittamatta muita. Työnohjauksessa jaettu yksinäisyys ja häpeä voivat muuttua yhteyden ja helpotuksen kokemuksiksi. Kenenkään ei tarvitse tulla täydelliseksi, ja työntekijällä on lupa olla rajallinen ja haavoittuva.

Häpeää syntyy myös tilanteissa, joissa oma asema ja turvallisuudentunne ovat vaarassa. Työntekijällä voi olla erilaisia käsityksiä, millainen hänen pitäisi olla omasta tai muiden mielestä. Jos odotus ei täyty työssä ja työyhteisössä, voi seurauksena olla häpeän tunne. Myös esim. uupuminen saattaa aiheuttaa häpeän tunnetta -en jaksanut kaikkea mitä minun piti. Kaikesta tiedosta, osaamisesta ja kehittymisyrityksistä huolimatta työssä joutuu alueille, joissa ei ole täysin pätevä tai itsellä on tunne riittämättömyydestä ja avuttomuudesta. Työn herättämät tunteet koetaan usein järkevää, rationaalista ajattelua häiritseviksi, ja ne pyritään peittämään.

Tiedon, kokemuksen, rakentavan vuorovaikutuksen ja työnohjauksen avulla häpeäkokemukset voivat muuttua. Vaikeiden tilanteiden kertominen ja tuominen yhteiseen tarkasteluun esimerkiksi työnohjauksessa tai muussa turvallisessa tilanteessa, on arvokas mahdollisuus oppia, kehittyä ja vapauttaa omia ja työyhteisön voimavaroja. Kun tunteet on tunnistettu ja nimetty, niitä voidaan käyttää apuna työssä. Hyväksyvällä ja turvallisella työilmapiirillä on tärkeä merkitys sille, että työntekijä otetaan todesta pelkoineen ja tunteineen eikä hänen tarvitse pelätä tulevansa nolatuksi. Ei tarvitse olla täydellinen, aina jaksava ja aina osaava saavuttaakseen hyväksynnän.

Näin korona-aikana vaikeiden tilanteiden ja tunteiden käsittely ja hyväksytyksi tuleminen avuttomuuden ja pelon tunteineen on entistä tärkeämpää. Hyväksyvä katse, sana tai ele on parantavaa.

19.3.21 Tarja Saharinen, Varkaus

Samuel Beckett:

                                           ”Always tried

                                            Always failed

                                             No matter

                                            Try again

                                             Fail again

                                             Fail better”

LÄHTEITÄ

Ikonen Pentti & Rechardt Eero: Thanatos, Häpeä ja muita tutkielmia. Helsinki, Yliopistopaino 1994.

Lidman Satu: Häpeän merkityksestä ja hyödyntämisestä rangaistuksissa. Historiallinen aikakauskirja 2002;3, 258–269.

Lindqvist Martti: Auttajan varjo. Otava 1995.

Malinen Ben: Häpeän monet kasvot. Kirjapaja Oy 2003.

Murto Kari: Prosessin johtaminen. Gummerus Kirjapaino Oy 2005.

Oertel Anitta: Häpeän voi kääntää voimavaraksi. Vuoden pappi 2006 Tarja Korpelan haastattelu. Käsi kädessä –lehti 1/2008.

Siltala Juha: Miehen kunnia eli suomalaisen miehen taistelu häpeää vastaan. Otava 1994.

Viljamaa Janne: Hirveä häpeä -Suomalainen häpeä ja kuinka siitä pääsee eroon. Atena 2018.

Elämän perusrytmi

7.2.2021 Karviossa, Tarja Saharinen

Elämän perusrytmi pitää hengissä. Ihminen on luontokappale, jolle kuuluvat samat lainalaisuudet kuin muillekin elollisille olennoille. Ihmisen elämä sykkii vuorokauden ja vuodenkierron rytmissä; tai ainakin yrittää. Vuosituhannet- ja vuosisadat ovat muovanneet perusrytmiä ihmisen kehoon, mieleen ja vuorovaikutukseen.

Elämäntyytyväisyys on paljon tutkittu aihe. Mutta vieläkään ei ole saatu täysin selvyyttä kaikista tekijöistä, mitkä tyytyväisyyden muodostavat. Elämäänsä tyytyväiset ihmiset muodostavat omanlaisensa joukon, joita voi jopa kadehtia. Elämäntyytyväisyys liittyy läheisesti elämänlaatuun ja terveyteen. Elämäntyytyväisyys, elämänlaatu ja terveys ovat tavoiteltuja tiloja, ja niihin ollaan valmiita satsaamaan tutkimusta ja rahaa. Elämäntyytyväisyys ja hyvä elämänlaatu ovat henkilökohtaisia kokemuksia, joihin vaikuttavat monet tekijät. Niiden ympärillä on paljon markkinointia, mainontaa ja mielikuvien luomista. Sosiaalinen media on alkanut määritellä elämäntyytyväisyyttä, elämänlaatua ja terveyttä. 

Mutta miten olla elämäänsä tyytyväinen, kokea hyvää elämänlaatua ja pysyä terveenä? Koronakriisi ja muut kriisit tuovat elämän perusrytmin lähemmäksi meitä. Arjen tavalliset asiat ja perustarpeet tuntuvat taas tärkeälle: uni, ravinto, läheiset ihmiset sekä sopiva määrä työtä, tekemistä ja lepoa.  Luonnon rytmin huomioiminen antaa voimavaroja ja elämän iloa. Eri vuodenaikoina voi tehdä eri asioita ja saada samalla terveyttä ja muuta hyötyä. Luontoon, käsillä tekemiseen ja arkiliikuntaan liittyvät harrastukset ovat palautuneet. Tyytyväisyys elämään ei vaadi isoja taloudellisia uhrauksia. Mutta on varmasti helpompi olla elämäänsä tyytyväinen ilman jatkuvaa huolta toimeentulosta. Elämää, terveyttä ja ihmiskontakteja uhkaavan koronapandemian poistumista toivomme kaikki.

Arjen perusrytmin pyöriessä tasapainossa mielen kanssa meillä ei ole mitään hätää. Mutta tämän yhtälön saavuttaminen voi olla yllättävän vaikeaa. Joskus on hyvä pysähtyä rehellisesti miettimään, mikä on hyvinvoinnilleni oikeasti tärkeää. Joskus tarvitsemme asian miettimiseen ja asiantilan korjaamiseksi tukea läheisiltä tai ammatti-ihmisiltä. Elämän ja arjen perusrytmin löytyminen palauttaa meidät lähemmäksi normaalia tilaa ja elämäntyytyväisyyttä. 

Ystävänpäivän hiihtoretki

Vastuu on meidän

“Pidämme huolta”

Kaikille vastaantuleville on sanottava koulumatkalla päivää ja ei saa lähteä kenenkään tuntemattoman kyytiin tai mukaan, opetti äitini 1960-luvulla minulle. Appiukkoni opintokirjassa (painettu v.1931) Ruskealan Vannisenmäen alakoulussa oli kouluarvosanojen lisäksi eĺämänohjeita koululapsille ja tietoa heidän vanhemmilleen mm. kulkutaudeista. Kirjassa oli myös perustiedot koululaisen terveydestä ja perhesuhteista. Opintokirja halusi olla yhdysside koulun ja kotien välillä.

Isompien lasten pitää koulumatkalla huolehtia pienemmistä ja näyttää esimerkkiä. “Jos hänen pieni ja ymmärtämättömämpi toverinsa yrittää mennä heikolle jäälle, ärsyttää koiria, heitellä pikkulintuja taikka puhelinlankoja kivillä, niin varoittaa hän tätä siitä, samoin kuin muustakin ilkityöstä.”  Koulutyö kannattaa, koska se tuottaa itselle hyötyä ja vanhemmille ja opettajille iloa. Hyvä ja arvonsa tunteva koululapsi kulkee sovussa toveriensa kanssa. Hän kulkee matkansa turvallisesti tiedostaen vaaran paikat esim. liikenne (autot, hevoset ja raitiovaunut) ja heikot jäät, ja välttäen niitä. Kouluun kehotetaan menemään oikealla ajalla: ei liian aikaisin eikä myöhään. Pahan puhuminen kotona tovereista ja opettajista ei ole kannatettavaa.

Kulkutautiohjeistus käsitti seuraavat taudit: tuli-, tuhka-, iso- ja vesirokko, kurkkumätä, kuristustauti, hinkuyskä, aivokalvontulehdus, lapsihalvaus, lavantauti ja punatauti. Isorokkoa vastaan oli rokotus. Tietoa oli esimerkiksi itämisajoista, leviämismuodoista, aiheuttajasta, eristämisestä, sairaan koulusta pidättämisestä ja tautien ehkäisemisestä. Tautien ehkäisyssä korostettiin tautikohtaisesti eri asioita. Tärkeitä olivat sairaan eristäminen, huoneen, vaatteiden ja nenäliinojen puhdistus ja tarvittaessa desinfiointi, kylpy, eritteiden käsittely, veden ja maidon kiehuttaminen ja käsien peseminen. Ohjeet ja niiden noudattaminen olivat elintärkeitä.

Ehkä meidän pitäisi nykyaikanakin opettaa ja opetella kohteliasta peruskäyttäytymistä ja yhteisöllistä vastuuta toisistamme ja ympäristöstämme. Mietittävä millaista esimerkkiä näytämme. Meidän kaikkien tehtävä on edistää parhaamme mukaan omaa ja toistemme hyvinvointia, terveyttä ja hengissä pysymistä. Yksikin tekomme voi pelastaa jonkun elämän, ja joskus se voi olla sekunneista kiinni.

Paha olo ja teot kasvavat välinpitämättömyyden, puuttuvan läsnäolon ja sinisilmäisyyden maassa.

Vuoden ensimmäinen blogi 5.1.2021, terveisin Tarja Saharinen

Pidämme huolta! (kuva on tullut perintönä)

Hyvää ja Turvallista Uutta Vuotta 2021 Kaikille !

Isä, äiti -näe meidät pienokaiset

Jouluna 2020

Tänä jouluna on erilaista. Ei ole mahdollista paeta kauas tai piiloutua ihmismassaan. Tänä jouluna on elettävä koronan uhan alla ja suojeltava itseään ja muita -välitettävä.

Korona ei kuitenkaan poista pelkoa ja huolta, joka tulee omasta perheestä. Koronauhka ei takaa sitä, että isä tai äiti tai molemmat ovat juomatta tai lyömättä toisiaan tai lapsia. Se ei välttämättä poista sisarusväkivaltaa. Koronauhka ja rajoitukset pikemminkin lisäävät kärjistyneitä tilanteita ja hankalaa oloa.

Liian monessa perheessä eletään joulunseutuun vaarallista aikaa. Jännitetään sitä, miten selvitään, ettei tapahdu mitään pahaa. Pystynkö itse tai puolisoni olemaan juomatta tai lyömättä? Kuka näkisi perheen ahdingon, kuka näkisi lasten hädän, kuka tulisi väliin -puuttuisi. On pelättävä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Miettiä tuleeko kukaan apuun ajoissa? Yhden ”väärän” sanan sanomisen seurauksena voi tunnelma räjähtää käsiin. Joku hermostuu niin, että sanat sinkoilevat, esineet lentelevät, uhkaillaan ja käsi voi kohota lyömään. Pahempaakin voi sattua.

Toisenlaista laiminlyöntiä on olla näkemättä ja kuulematta toista -arvostamatta. Kaikki on oikein ja korrektia, mutta tunnelma on kylmä. Ilo ja rento puheensorina ovat poissa. Aito läsnäolo ja toisen hyväksyminen omana itsenään puuttuu. Ei ehkä tunneta toisiaan, vaikka ollaan samassa perheessä.

Lapsi miettii, millainen minun pitäisi olla, että kaikki olisivat tyytyväisiä ja että ei tapahtuisi mitään pahaa? Miten voisin ilahduttaa toisia? Mitä minun pitää tehdä ja sanoa, tai millainen olla? Mitä en saa sanoa tai tehdä? Mitkä tunteet ovat sallittuja? Onko parempi vain olla hiljaa ja näkymätön? Tai yrittää keinolla millä tahansa kääntää huomio itseen. Ja kuitenkin me kaikki haluamme olla hyväksyttyjä omana itsenämme vahvuuksinemme ja heikkouksinemme.

Häpeä ja keinottomuus pitävät tilannetta yllä. Lopulta psyykkinen hätä tai väkivalta kasvavat siihen pisteeseen, että viranomainen tai joku perheen ulkopuolinen taho puuttuvat tilanteeseen. Se voi olla pelastus. Pelastus voi olla myös se, että joku perheestä pystyy hakemaan apua ja saa sitä. Laiminlyöntien kierre alkaa purkautua.

Isä ja äiti -katso minuun!  Isä tai äiti tai molemmat voivat tarvita apua pystyäkseen näkemään omat pienokaisensa. Isän tai äidin on ensin katsottava itseensä ja välitettävä itsestään. Itsestä välittäminen lisää iloa ja antaa voimia välittää ja huolehtia muista.

Joulun sanoma ja suurin lahja on välittää itsestä ja toisistamme! Joulun tärkein henkilö suuressa tarinassa on pieni lapsi -pienokainen. Joulun tarina on merkityksellinen, koska siirrämme sen muistijälkenä tuleville sukupolville.

Hyvää Joulua Kaikille!

Blogiterveisin, Tarja Saharinen

Kaivosuhan alla

Saamelaisten viestiä lainatakseni: ”Kuule meitä, sinä kutsumaton vieras”

19.11.2020 Heinävesi, Karvio

On tuskallista seurata kaivosyhtiöiden toimintaa tällä hetkellä Suomessa. Puhdas luonto ja vedet ovat kohdanneet vastustajan, joka on tuntematon jättiläinen. Kaivosyhtiöt myyvät kaukaisille sijoittajille mielikuvia tuotoista ja Suomen maaperää pala palalta pahasti vanhentuneen ja sinisilmäisen kaivoslain tukiessa prosessia.

Korona-aikana kaupunkien ja taajamien ihmiset ovat lähteneet kansallispuistoihin ihastelemaan näkymiä ja haistelemaan raikasta ilmanalaa. Ihmiset ovat lähteneet vaeltamaan, marjastamaan, sienestämään ja kalastamaan. Vesien, puhtaan ilman, soiden, metsien ja norpan suojelu on todettu tärkeäksi ja kannatettavaksi asiaksi. Paikalliset asukkaat ovat kehittäneet luontoa hyödyntäviä elinkeinoja, kuten luomuviljely, luontomatkailu, kalastus- ja luontoretket sekä erilaiset kurssit. Yhä useampi on halukas palaamaan kotiseudulle lähelle luontoa, jäämään sinne asumaan tai tekemään etätöitä. Vapaa-ajan asuntojen kysyntä ja halu olla järvellä, metsässä, maapalstalla ja luonnossa liikkumassa on kasvanut. Suomen herkkiä ja arvokkaita luontoalueita on suojeltu Natura 2000 -ohjelmalla ja muillakin keinoin. Metsät ja suot on todettu hiilinieluiksi, jotka estävät ilman saastumista. Puhdas kotimainen ruoka on yhä arvostetumpaa. Kotimainen vilja, yrtit ja peruna ovat nousemassa takaisin arvoonsa.

Samalla vakituiset ja vapaa-ajan asukkaat ja maanomistajat pelkäävät kaivosyhtiöiden tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Maaperää tutkitaan ja kaivosvarausten määrä kasvaa tasaista tahtia ympäri Suomea. Siinä ei paina Lapin hillasuot, tunturit, poronhoito, saamelaisten ikiaikaiset alueet eikä Saimaan norppa, pitkät rannat ja puhtaat vedet tai Heinäveden Aitolammen suolammet, kallioiset marja- ja riistamaastot, luomuruoka, kirkkaat kalavedet, perinneympäristössä asuvat ihmiset tai Lintulan ja Valamon luostarit.

Asukkaat, elinkeinonharjoittajat ja maanomistajat ovat voimattomia ja ihmeissään suuren kasvottoman uhan edessä. Varausalueella ja lähellä asuvilla ihmisillä on suuri huoli kodeistaan, ympäristöstään ja elinkeinoistaan. Vaikea on asua, viljellä, tuottaa puhdasta ruokaa, hoitaa metsää ja eläimiä, marjastaa, kalastaa ja liikkua luonnossa, jos paikalle kaivetaan avolouhos. Vaikea on tarjota puhtaaseen luontoon liittyvää matkailua ja elämyksiä, jos ympäristö on saastunut ja säretty. Esimerkkinä suositusta matkailukohteesta Heinävedellä on Lintulan luostari, joka sijaitsee Aitolammen läheisyydessä eikä Valamon luostarikaan ole kaukana. Myös vapaa-ajan asukkaat pelkäävät luonnon rauhan katoamista ja saasteiden leviämistä ilmaan, maahan ja vesiin. Välillä asia unohtuu arjen askareissa palaten herkästi mieleen ja puheisiin.

Kaivoksen uhka syö voimia ja uskoa tulevaan. Hämmennystä lisää se, että etsintä- ja kaivosyhtiöiden tiedotus on erilaista asukkaille, maanomistajille, päättäjille, medialle ja sijoittajille koti- ja ulkomailla. Lupauksia annetaan, tuleva kaivostoiminta esitetään kullanhohtoisesti ja riskit minimoidaan. Käsitteet ja lain antamat oikeudet kansalaisille ja kaivoksille ovat vaikeasti ymmärrettäviä. Puheissa vilisevät malminetsintälupa, kaivosvaraus ja -valtaus, korvauskäytännöt, luonnon ja ihmisten oikeudet ja kaiken tämän jälkihoito. Valtaus -termi ei ole enää virallinen (Kaivoslain muutos v. 2011).

Esimerkiksi Aitolammella hankalaa on se, että suomaan ja lammen alta löydetty grafiittiesiintymä on köyhä, kiven rikkipitoisuus on suuri ja sulfidisen sivukiven määrä tulisi olemaan valtava. Kaivoksen vaikutusten ja varsinkin pitkäaikaisten vaikutusten luotettava arviointi suojeltuihin vesistöihin, metsään, maaperään, eläimistöön ja elinkeinoihin on haastavaa. Grafiittikaivoksen rikkipäästöt aiheuttaisivat jopa vuosituhansiksi kuormituksen ja pilaantumisen viereisessä Kermajärvessä ja siitä edelleen Heinäveden reittiä pitkin Saimaaseen (Sulkava ja kumppanit 2018). Päästöjen vaikutus kaloihin, järviloheen ja Saimaan norppaan ei varmasti ole suotuisa.

Ihmiset puntaroivat monia muita kysymyksiä. Miksi kaivos keskelle kylää ja vesistöjä? Minne asti pöly ja kivituhka leviävät? Minne kaivoksen epäpuhdas louhintajäte sijoitetaan? Miten kestää melua ja liikennettä? Kuinka moni oikeasti työllistyy pidemmäksi aikaa? Miten etsintöjen ja kaivosten jäljet hoidetaan? Kaikkea ei varmasti korjata eikä pystytä korjaamaan ennalleen. Miten kestää ja mitata pitkäkestoista stressiä ja elämänlaadun heikkenemistä? On muistettava, että puhtaan luonnon positiivinen vaikutus ihmisen mieleen, elämänlaatuun ja kehoon on tutkimuksin todennettu. Jollekin luonto on ainoa henkireikä.

Kaivosliikkeet ovat kiitettävästi lisänneet tietoa asioista ja tuoneet näitä huolia esille, esimerkkeinä Pro Heinävesi, Pro eteläSaimaa ja Ei kaivoksia Suomen Käsivarteen. Suuri yhteinen asia oli kaivoslain saattaminen kansalaisaloitteella eduskunnan käsittelyyn toissa kesänä. Nyt on vuosi aikaa valmistella kaivoslaki ajantasaiseen kuntoon ja kuunnella luonnon ja asukkaiden ääntä ja oikeuksia. Ilmastonmuutosta estämään tarvitaan metsiä, soita, vesistöjä ja kulutusta välttävää ihmistä. Akkuteknologia kehittyy nopeasti, ja suunniteltu kaivos voi olla syntyessään vanha.

Toivottavasti poliittisilla päättäjillä on katse tulevaisuudessa ja siinä, että arvokkain omaisuutemme tuleville sukupolville on puhdas, alkuperäinen luonto. Korkean riskin kaivostoimintaa on vaikea ymmärtää -kuka siitä hyötyy?

PS. Pöydälläni on Fennoscandian Resources Oy:n postissa lähettämä Tiedote 10 / 2020, jossa se ilmoittaa hakevansa kolmen vuoden jatkolupaa malminetsintäalueelle Pitkäjärvi. Aitolampi on tällä alueella.

Kannattaa tutustua ja jakaa eteen päin tätä erinomaista Sulkavan ja kumppaneiden esitystä: https://www.sll.fi/app/uploads/sites/40/2018/12/Leppa%CC%88virta_info_v7.pdfole

Sulkava R., Leppänen J. &  Ärmänen J. 2018. Grafiittikaivoksen riskeistä, vaikutuksista Leppävirralla ja Heinävedellä.

Kuvat Heinäveden Aitolammelta ja lähimaastosta 14.11.2020 / Tarja Saharinen