Mielessäni on pyörinyt nyt joulun aikana myötätunnon käsite. Myötätuntoiset ajatukset ja teot tuovat elämään merkitystä ja vievät itsen ulkopuolelle, toisten hyvään. Myötätuntoisuus lisää ymmärrystä toisten iloista ja suruista, auttaa myötäelämään niissä. Voisi ajatella, ettei myötätuntoinen ihminen aiheuta tahallaan pahaa toiselle.

Miten myötätuntoa opitaan? Tuntuu, että tässä ajassa sitä on liian vähän. Tärkein oppi ja esimerkki tulee varmastikin omilta vanhemmilta ja lähi-ihmisiltä. Miten he kohtelivat sinua ja muita, miten he puhuivat sinusta ja muista ja millaisia myötätuntoisia tekoja he tekivät. Opitko jo kotona lohduttamaan sisarustasi kivussa tai pettymyksessä? Tai kutsumaan yksinäisen tai jotenkin erilaisen luokkakaverin synttäreillesi.

Olen pohtinut entistä useammin sitä, olenko oikeasti kiinnostunut siitä, mitä toiselle kuuluu? Kysynkö edes sitä vai kerronko vain omia tekemisiäni? Olenko valmis kuuntelemaan? Surujen ja ilojen aito jakaminen on kuitenkin sitä, mikä luo läheisyyttä ja myötätuntoa.

Toisten huomioon ottaminen myötätuntoisesti ei tarkoita täydellistä oman itsen unohtamista tai suuria tekoja. Myötätuntoa ja ihmisyyden ymmärrystä syntyy läsnäolosta, keskusteluista, lukemisesta, taiteesta ja erilaisten ja eri-ikäisten kohtaamisista. Omat vaikeat kokemukset ja niistä selviytyminen voivat vahvistaa myötätuntoa ja sen osoittamista vaikka pieninä arjen tekoina.

Myötätuntoisilla ihmisillä ei ole tarvetta kiusata ketään tai aloittaa sotia. He tuntevat toisten iloja ja vaikeuksia sydämessään.

Rauhallista ja myötätuntoista Uutta Vuotta 2024 kaikille!

Karviossa 29.12.23

Ystävällisin terveisin, Tarja Saharinen

Kermajärven rannalla tyynenä elokuun aamuna 20.8.23

Nauttikaa elämästä kun vielä voitte, kehotti vakavasti sairastunut ystävämme hiljattaen. Kehotus pisti ajattelemaan elämän tarkoitusta ja arjen merkitystä. Olen miettinyt elämästä nauttimista monelta kantilta. Nauttimiseen yhdistyy mielessäni tunteiden ja kehon tasapaino, riemun tunne joka pakahduttaa tai levollisuus ponnistelujen jälkeen.

Nauttikaa elämästä tarkoittaa sitä, että on jokin mahdollisuus ja olosuhteet nauttia elämästä. Pitää olla kykyä nauttia, siihen pitää opetella tai saada apua esimerkiksi masennukseen. Moni asia tuntuu estävän elämästä nauttimista. Nautintoa etsitään myös asioista, jotka voivat olla mielelle ja keholle vaarallisia.

Elämästä nauttiminen voi olla helppoa, äärimmäisen vaikeaa tai kaikkea siltä väliltä. Ystävän sanat pysähdyttivät miettimään omaa elämää. Ihan turhaan olen ollut nauttimatta elämästä. Toisaalta tunnistan paljon asioita, elämänjaksoja ja hetkiä, jolloin olen nauttinut elämästä ja ollut ainakin näin jälkikäteen ajatellen tyytyväinen. Noiden elämänhetkien aktiivinen muisteleminen tuo kiitollisuutta, osin myös haikeutta.

Toivon, että pystyn elämään tämän loppuelämäni läsnäolevammin tunteineni ja huomaamaan asiat, ihmiset ja ympäristön entistä paremmin. Luulen, että elämãntyytyväisyys ja elämästä nauttiminen on tässä ja nyt ja osin omissa käsissäni.

Toinen ystävä kehotti minua vaikean elämäntilanteeni aikana järjestämään joka päivälle jotakin odotettavaa ja itselle mukavaa. Se oli hyvä neuvo.

Kirjoitti Tarja Saharinen

20.8.2023

Kauniina, kiireettömänä sunnuntaiaamuna, iloiten rakkaasta vastasyntyneestä lapsenlapsestamme ja eilisestä entisten työkavereiden vierailusta.

Äidit

Katsovat, kysyvät.

Kuuntelevat kuulumiset.

Kaitsevat kaikkialla kakaroitaan.

Keittävät keskipäivän kahvit.

Kirjoittavat koskettavia kirjeitä.

Katsovat karmeita kauhusarjoja.

Kasaavat kaverina korkeita korttitaloja.

Kertovat keskittyen kiemuraisimmat kertomukset.

Kuiskaavat kaihertavat kaipuunsa kuulaassa kesäyössä.

Terveiset ja onnittelut kaikille äideille ja äidinmielisille!

kirjoitti Tarja Saharinen 14.5.23

Mä oon Reka. Ikää mulla on about 40-vee ja mulla on yksi tyttö. Nyt se asuu jossain pohjoisessa äitinsä kanssa. Mä oon nähny sen muutama vuosi sitten hätäseltään Kemissä, kun vastaava sossu järkkäsi tapaamisen. Tytöllä on ollu vaikeuksia, lastensuojelut ja sijoitukset, kuten mullakin. On se kokeillu päihteitäkin ja vetänyt kovaakin kamaa välillä. Mutta onneks se on päässy jaloilleen. Se on hyvä, ettei se ole sortunu rötöksiin kuten mä. Pari kertaa oon ollu vankilassa, muttei onneks pahempaa kun muutama murtokeikka. Pakko oli saada rahaa, kun paino niin kovat velat päälle. Ne on kovia noi jätkät ja naisetkin noissa piireissä. Henki on halpa.

Mitäs tässä, kuntosalille oon lähdössä. Kun punttia nostaa, niin saa purettua energiaa. Pystyy  keskittymään yhteen asiaan. Lihakset on hyvässä kunnossa ja haukat pullistuu vielä. Jalatkin on kuin Kippari Kallella. Elämä on laiffia tätä nykyä. Mutta huomenna voi olla toisin. Mä en oikein kestä pettymyksiä. Ne vie niin mennessään. Pari olutta ja se on siinä.

Joskus mä haaveilin rekkakuskin hommista. Mutta koulu jäi kesken ja kaveriporukat vei. Ulkomailla tuli oltua muutama vuosi ja tehtyä hanttihommia hengen pitimiksi. Tyttö syntyi siinä välissä, muttei parisuhde kantanut. Tuli riitaisa ero ja selvittelyt sossujen kanssa. Taisi siinä poliisikin käydä.

Tää isänpäivä tuo mieleen lapsuuden ja isän. Ei siinä ollu paljon hurraamista siinä lapsuudessa eikä isässäkään. Tappoi piruparka itsensä, kun olin vasta 9-vee. Oli se kova juttu. Traumaksi sitä kai sanotaan. Miten se nyt tuli mieleen? Tyttö voi ehkä soittaa, jos hyvin käy. Kyllä se välillä soittaa ja mä sille. Mun elämä on tällaista. Ja nyt menee ihan hyvin.

PS: Teksti on syksyllä aloittamaltani erittäin mielenkiintoiselta ja voimaannuttavalta Soisalon kansalaisopiston Luovan kirjoittamisen -kurssilta. Kirjoittamani tarina sopii mielestäni blogiteemoihin, joten tässä se on luettavana.

Blogiterveisin 4.12.22 Tarja Saharinen

Joulua kohti mennään itsenäisyyspäivän kynnyksellä!

15.8.22 lämpimänä elokuun iltana

En ole aikoihin kirjoittanut mitään. Kevät ja kohta kesä ovat menneet. Olen joutunut kohtaamaan ja pohtimaan elämän peruskysymyksiä oman äidin huhtikuisen kuoleman takia. En ole saanut oikein mitään luovaa aikaiseksi. Ajatukset ja toimintakyky ovat hidastuneet. Suru, apatia ja normaali arki menevät limittäin ja lomittain. Muistot, tunteet, kuvitelmat ja tosiasiat sekoittuvat mielessä ja niitä on tarkasteltava puhumalla, valokuvista ja kirjoittamalla.

Äitini eli sisältörikkaan joskin myös traumaattisen elämän. Sukupolvien ketjut linkittyivät hänen ja samalla minun elämääni. Suuret yhteiskunnalliset asiat sotineen, lamoineen, teollisen yhteiskunnan murroksineen ja maaseutumaisen elämän muutoksineen näkyivät elämässämme. Sota-aikaa en ole elänyt, mutta se eli äidin lapsuuden muistoissa. Asettuminen vanhanaikaiseen, monisukupolviseen maataloon emännäksi ei ollut helppo tehtävä osin jo kaupungistuneelle nuorelle naiselle. Asiaa ei auttanut puolison eli isäni sairastuminen eikä tämän äkillinen ja varhainen kuolema.

Sisulla ja kovalla työn teolla äiti selvisi hengissä ja vei perhettä eteen päin. Pärjäämistä helpotti äidin sosiaalinen luonne, joka oli sekä perittyä että lapsuuden ympäristön muokkaamaa. Hänen suurin tukensa miltei koko elämän ajan oli oma sisar, jonka kuolemaa äiti suri syvästi.

Äitini oli verkostoituja, joka oli aidosti kiinnostunut läheisten ja tuttujen elämäntapahtumista ja kuulumisista. Hän muisti syntymäpäivät ja nimipäivät. Hän tutustui helposti ihmisiin vielä vanhanakin. Ystävät, lapset puolisoineen sekä lapsenlapset ja monet muut jäivät kaipaamaan käyntejä hänen luonaan, välillä kipakoitakin keskusteluja hänen kanssaan, puheluita ja ytimekkäitä tekstiviestejä. Vaikea on muistaa, että en voi soittaa äidille tai käydä hänen luonaan. Puhelin ei soi eikä äiti kysy kuulumisia. Kuka muistaa minut samalla tavalla? Äiti toimi viestijänä monenlaisissa asioissa. Mistä nyt tiedän enää mitään?

Miten hienoa on, jos joku on kiinnostunut juuri minun kuulumisistani ja tekemisistäni. Se kantaa monen vaikeuden yli ja jaettu ilo on tosiaankin moninkertainen ilo. Jokainen tarvitsee tällaisia ihmisiä ja jokainen voi olla tällainen ihminen. Läheiset ihmiset ovat erityisen tärkeitä lasten ja nuorten turvalliselle elämälle ja kehitykselle. Kaiken tohinan keskellä kannattaa pysähtyä läheisten ihmisten äärelle, että he pysyvät läheisinä sekä pysähtyä ihmisten äärelle, että heistä voisi tulla tuttuja ja läheisiä.

Yksinvalta on turmiollista!

Minä tiedän, että olen oikeassa. Minä olen siitä varma. Perustan mielipiteeni kokemaani, kuulemaani ja lukemaani. Toteutan ideani ja ajatukseni. Ihmettelen, kun seuraukset ovat erilaiset ja oudommat kuin ajattelin. Vastustus nousee. Toiset ovatkin eri mieltä. Ihmettelen syvästi, miten he eivät ymmärrä minua ja ajatuksiani. Miksi he ovat eri mieltä?

Olen unohtanut kysyä ja kuunnella toisia, oikeita asianosaisia. Olen unohtanut keskustella ajatuksistani avoimesti ja asettaa ne muiden arvioitaviksi. En ole perustellut kantojani laaja-alaisesti enkä ole halunnut kuunnella toisenlaisia mielipiteitä ja argumentteja.

Olen olettanut, että minä tiedän parhaiten, mitä muut tarvitsevat ja mikä on heille parhaaksi. Ja todennut, että he vielä huomaavat, miten oikeassa olin. He huomaavat, että kannoin vastuuta heistä ja jopa pelastin vääriltä valinnoilta. Vai haluanko sittenkin vain sanella muiden elämää omista salatuista tai tunnistamattomista motiiveistani käsin. Tiedänkö oikeasti, mikä on toisille parasta ja mistä aion heidät pelastaa?

Entä jos minä olenkin tipahtanut omiin vääristyneisiin maailmoihini. En ole itse sitä huomannut, saati pysähtynyt pohtimaan. Eikä kukaan ole siitä minulle kertonut uskottavasti tai ei ole uskaltanut kertoa. Olen löytänyt ajatuksilleni ja toimilleni aina vahvat perusteet ja joitakin samanmielisiä.

Entä jos en ole ymmärtänyt enkä halunnut nähdä, että ihmiset lähelläni ja kauempana pystyvät ajattelemaan ja toimimaan itsenäisesti ja viisasti -että heillä on rakkautta ja empatiaa minua enemmän. Ehkä en edes tiedä, mitä empatia on.

Entä jos olisikin hyvä katsella asioita eri näkökulmista? Kuunnella toisten ajatuksia, kokemuksia ja tunteita. Keskustella kunnioittavasti ja pelkäämättä yhdessä, pienintäkin arvostaen. Voisinko silloin muuttaa ajatuksiani ja tekojani? Ehkä jatkan olemassaoloani, vaikka olisin väärässä ja tehtäisiin toisin kuin minä olin ajatellut.

Pysynkö pinnalla vain olemalla vallankäyttäjän ja päättäjän roolissa? Yritänkö pelastaa itseni olemalla aina oikeassa ja painamalla muita alas, ettei haavoittuvuutteni ja avuttomuuteni näkyisi? Ehkä roolien vaihto ja erilaisissa positioissa oleminen on inhimillisen elämän ja kehittymisen kannalta välttämätöntä, ettei moninainen totuus ja empatia unohdu. Yksinvalta on petollista kaikkialla.

12.3.22 Karviossa

Ihana aurinkoinen pilkkisää!

Tammikuussa 2022 Karviossa

Muutama päivä sitten Uimaharjun koulun hyvinvointiohjaaja kertoi työstään radiohaastattelussa. Hän piti tärkeimpänä asiana sitä, että hänellä on lapsille aikaa ja kivoja kohtaamisia heidän kanssaan. Hän kertoi lasten tarvitsevan läsnäolevaa aikuista, joka kysyy miten menee ja mitä arkeen kuuluu. Hänelle kerrotaan kaverihuolet ja mitä vanhemmille ei voi kertoa. Myös iloiset asiat jaetaan. Lasten ja nuorten kanssa keskustelua tarvitaan, hän päätti haastattelun.

Vaikea lisätä tähän mitään. Ehkä me kaikki iästä riippumatta tarvitsisimme oman hyvinvointiohjaajan ja kivoja kohtaamisia. Ehkä se poistaisi yksinäisyyttä, ahdistusta, tyhjyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta. Joku olisi kiinnostunut siitä, mitä minulle kuuluu ja hänellä olisi aikaa keskustella kanssani.

Hyvää ja Turvallista Vuoden 2022 jatkoa!

Kuka sen määrittää, kuka olen ja mikä on minulle tärkeää? Poikamme, joku heistä kolmesta, antoi kauan sitten itsetehdyn joulukortin lahjaksi. Saaja ihmetteli, kun ei saanut kaupasta ostettua korttia. Meidän keittiönkaappimme ovat olleet vihreät kauan ja yhtä kauan vaaleat keittiöt ovat olleet suurta muotia. Mutta tällä hetkellä itsetehtykin on arvossaan ja vaaleuden keskelle kaivataan väriä. Luokkakuvassa istunut nuori tyttö näyttää vuosikymmenien päästä kuvaa katsoessani viehättävän sympaattiselta suurine silmälaseineen ja kotikutoisine villatakkeineen. Ja kuvan ottamisen hetkellä kaikki tuntui olevan pielessä. Aina meidän ei kannata uskoa, mitä muut sanovat ja jotkut mielipiteet kannattaa tarkistaa luotettavien ja hyvää tahtovien ihmisten kanssa. Kaikki kuulemamme ei välttämättä ole kannustavaa ja sanomisten motiivit ovat hämäränpeitossa.

Tänä aikana on tarjolla paljon disinformaatiota ja ristiriitaista tietoa. Arkeamme saattavat ohjata markkinakoneistot ihannekuvineen ja tarkoituksella luotuine kuplineen elämästä, johon on mahdotonta päästä. Koulussa ja työssä tavoitteet ovat niin moninaiset, että niistä ei saa kunnolla kiinni. Seurauksena voi olla oman elämänladun peittyminen epämääräisen hötön alle. Enää emme tiedä, minne olemme menossa ja mihin suuntaan. Sitten putoamme tuon hötön läpi ja menetämme itsemme, minuutemme ja oman tahtomme.

Tarvitsemme apua päästäksemme ylös, ja sitten on aloitettava itseen tutustuminen. On opeteltava tietämään, kuka olen ja mitä oikeasti tahdon tämän kaiken keskellä. Kuka siellä tarpoo elämänpolulla ja mihin matkalla? Tutustuminen itseen tulee usein eteen kriiseissä, sairastuessa, burn outissa, talouden romahtaessa tai joskus aika vain tekee tehtävänsä. Nuoruuteen kuuluu luonnostaan oman minuuden etsintä.

Suuri onni on, jos meillä on luotettava ihminen tai ihmisiä auttamassa meitä oman itsemme ja oman polkumme löytämisessä ja sillä pysymisessä. Ja mikä parasta, voin itsekin joskus auttaa jotakuta olemaan oma rakastettu itsensä.

7.11.21 Karviossa, marraskuun harvinaisen aurinkoisena päivänä joulua odotellessa!

• 

• 

”Ei ole häpeä, ettei tiedä; häpeä on, ettei kysy”, sananlasku Lähi-idästä                          

Häpeän historiaa

Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu häpeä. Häpeää on käytetty pitkään rangaistuksena ja osana kirkkokuria. Tällaisia kirkollisia häpäiseviä sanktioita olivat joutuminen kirkon keskelle sijoitettuun häpeäpenkkiin, oven lähellä olevaan jalkapuuhun, seisomaan kirkon ovella tai julkirippiin.  Eräs lievä häpeärangaistus oli joutua kirkossa jumalanpalveluksen ajaksi istumaan erilleen muista papin antaessa saarnastuolista varoituksen. Torille sijoitettu häpeäpaalu liittyi yleensä maallisen esivallan toimeenpanemiin häpeärangaistuksiin. Häpeärangaistukseen saattoivat tuomita sekä maalliset että kirkolliset tuomioistuimet. Kirkollisten sanktioiden tarkoituksena oli saattaa syntinen takaisin uskonyhteisön jäseneksi, kun taas maalliset häpeärangaistukset pyrkivät leimaamaan ja eristämään. Suomessa nämä rangaistukset poistettiin käytöstä vuonna 1894, kun uusi rikoslaki astui voimaan.

Häpeärangaistus tarkoittaa julkisen nöyryytyksen tuottamista siihen tuomitulle. Rangaistuksen oleellisin osa on yhteisön pilkka, ei ruumiillinen kipu tai eristäminen. Tällaisten sanktioiden varsinainen kohde ei ollut rikollinen itse, vaan rangaistusrituaalia seuraava kansa. Häpeärangaistuksien tarkoitus oli ennaltaehkäistä rikollisuutta.

Eteläpohjalaisille häpeärangaistus oli hyvin ankara rangaistus. Vuonna 1770 laihialainen Matti Sorvari kärsi mieluummin 11 paria raippoja varkaudesta, ettei joutuisi istumaan jalkapuussa kirkon eteisessä.

Häpeän tunne ja siitä vapautuminen

Häpeä on jokaiselle ihmiselle tuttu tunne ja osa elämää. Se muistuttaa siitä, ettei kukaan ole täydellinen, ja jokainen epäonnistuu joskus. Häpeän tunne hyvänä ja suojaavana tunteena kertoo siitä, että minulle on merkitystä sillä, mitä muut ajattelevat ja tuntevat. Häpeävä ihminen pystyy tuntemaan syyllisyyttä. Hyvä häpeä auttaa ihmistä käyttäytymään sopivalla, empaattisella  ja kunnioittavalla tavalla toisia kohtaan sekä noudattamaan lakeja. Häpeällä on monet kasvot: se pakottaa ja herkistää ottamaan huomioon ympäristön vaatimukset, toisaalta se voi lamaannuttaa ja latistaa ihmistä yksilönä.

Liiallinen häpeän tunne estää ihmistä olemasta oma itsensä tunteineen ja tarpeineen. Se estää ihmistä ilmaisemasta itseään ja itselle tärkeitä asioita. Häpeän tunne kääntyy itseä vastaan, mikä näkyy itsetunnon romahtamisena ja minän lamaantumisena. Seurauksena voi pahimmillaan olla omasta identiteetistä luopuminen tai liiallinen riippuvuus toisista. Häpeä peittää alleen hyvät tunteet ja estää nauttimasta normaalista arjesta. Sisäisen häpeän kääntyminen toisia vastaan näkyy häpeäraivona, toisten häpäisynä tai mitätöimisenä. Häpeän kääntymisestä toisia vastaan on lukuisia surullisia esimerkkejä.

Jo aivan pieni vauva etsii yhteyttä toiseen ihmiseen jokeltelemalla ja antamalla hymyn. Tavallisimmin ensimmäinen ihminen vauvalle on oma äiti. Jos oma äiti ei anna vauvalleen myönteistä palautetta vaan torjuu hänet, niin ensimmäinen häpeän kokemus on syntynyt. Jo muutaman kuukauden ikäinen vauva tuntee häpeää, jos hänen vastavuoroisuuden pyyntöönsä ei vastata sopivalla tavalla. Tämän kokemuksen toistuessa ihminen alkaa välttää ja pelätä torjutuksi tulemista.

Perheissä, joissa on henkistä tai fyysistä väkivaltaa, pieni lapsi ottaa syyllisyyttä ja häpeää kannettavakseen vanhempiensa puolesta. Siitä saattaa tulla hänelle elinikäinen taakka. Lapsuuden pelot saattavat saada hänet aikuisenakin säpsähtämään kovia ääniä, pelkäämään esimiestä tai toistamaan pelkoja ja tekemään vääriä tilannetulkintoja.

Häpeän tunne ei kosketa vain sitä, mitä olemme tehneet tai sanoneet -vaan sitä mitä olemme. Häpeä lamauttaa ja pysäyttää. Se saa aikaiseksi tunteen siitä, että on kelpaamaton ja huono. Häpeä on vaikea tunne, joka pyritään ohittamaan. Häpeän kokemus voi käynnistää korjaamis- ja välttämispyrkimyksiä. Niitä ovat mm. itseen ja toiseen kohdistunut raivo, ylimitoitetut itsetunnon kohentamispyrkimykset ja toisen mitätöinti.

Elämää kahlitsevan häpeän tunnistaa siitä, että häpeän tunteen pelosta ja välttelystä tulee hallitseva osa elämää ja se vie kohtuuttomasti energiaa. Se rajoittaa käyttäytymistä, omia valintoja ja tekoja. Usein masennuksen, ahdistuneisuuden, itsetuhoisuuden ja syömishäiriöiden taustalla vaikuttaa häpeän tunne.

LYYLI 60v: ”Kunhan saan voimia, heitän häpeäkaapuni pois, sillä olen kyllästynyt sitä kantamaan. Eihän se edes minulle kuulu”.

Häpeän työstäminen alkaa, kun häpeä on tunnistettu ja tunnustettu. Omaan häpeäkokemukseen päästään käsiksi, silloin kun ihminen tunnistaa muistikuviin liittyvän tunteen. On tärkeää hyväksyä häpeä ja antaa aikaa sen käsittelylle. Parhaimmillaan häpeästä kärsinyt huomaa, että ei olekaan niin huono ja arvoton kuin hän on kuvitellut tai hänelle on uskoteltu. Itsestä alkaa löytyä ominaisuuksia, joista voi olla ylpeä. Häpeästä irrottautuessa ihmiselle avautuu mahdollisuus syvempään, tasapainoisempaan ja onnellisempaan, iloisempaan elämään. Vaikeiden häpeäkokemusten käsittelyssä ihminen tarvitsee usein ammattiapua.

Häpeän tunnustaminen toiselle auttaa, mutta häpeän paradoksi on siinä, että paljastumisen kuvitellaan lisäävän häpeää. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu tunteiden salaaminen. Häpeästä puhuminen on vaikeaa, koska silloin saattaa joutua arvostelemaan niitä, jotka ovat aiheuttaneet häpeän. On myös luotettava siihen, että kuuntelija kuuntelee, arvostaa ja ymmärtää. Toisen kanssa puhuminen vapauttaa ihmisen häpeän kokijasta häpeän tarkkailijaksi. Häpeästä puhuminen on samalla häpeän uhmaamista, koska häpeä tuottaa häpeävälle ihmiselle sanattomuutta. Häpeästä kertominen, siitä puhuminen ja sanoiksi muodostaminen rikkoo noidankehän. Kirjoittaminen, luova tekeminen ja huumori voivat avata väylää käsitellä häpeää.           

” Ei ole synti olla savolainen, mutta se on iso häpeä”  

Häpeä ja työ

Vuorovaikutuksen ongelmat työssä ja työyhteisössä saattavat aiheuttaa työntekijässä häpeän, ahdistuksen ja pelon tunteita. Usein häpeäkokemukset ovat lähtöisin varhaislapsuudessa koetuista tilanteista. Siksi niiden tunnistaminen on hankalaa varsinaisessa, ajankohtaisessa tilanteessa. Esimerkiksi tilanteessa jossa joku katkaisee odottamatta jonkin myönteisen kokemuksemme meitä voi alkaa hävettää, vaikka siihen ei olisikaan mitään todellista syytä. Myös oman puheenvuoron keskeytys voi tuottaa kokemuksen häpeästä. Ihmisestä voi tuntua, ettei oma puhe ole niin merkityksellistä ja mielenkiintoista.

Yhä useammalla sosiaali- ja terveydenhuoltoalan auttajalla ja kasvattajalla on tarvetta oman auttajaroolinsa tarkasteluun –myös sen pimeämpään puoleen. Teologi ja työnohjaaja Martti Lindqvist sanoi aikanaan pimeää puolta alueeksi, jonne joutuessaan auttaja tulee yksinäiseksi ja häpeileväksi. Tällöin syntyy helposti kokemus, että on itse jotenkin poikkeuksellisen paha tai huono. Oman varjonsa tunteminen auttaa tulemaan sen kanssa toimeen -vahingoittamatta muita. Työnohjauksessa jaettu yksinäisyys ja häpeä voivat muuttua yhteyden ja helpotuksen kokemuksiksi. Kenenkään ei tarvitse tulla täydelliseksi, ja työntekijällä on lupa olla rajallinen ja haavoittuva.

Häpeää syntyy myös tilanteissa, joissa oma asema ja turvallisuudentunne ovat vaarassa. Työntekijällä voi olla erilaisia käsityksiä, millainen hänen pitäisi olla omasta tai muiden mielestä. Jos odotus ei täyty työssä ja työyhteisössä, voi seurauksena olla häpeän tunne. Myös esim. uupuminen saattaa aiheuttaa häpeän tunnetta -en jaksanut kaikkea mitä minun piti. Kaikesta tiedosta, osaamisesta ja kehittymisyrityksistä huolimatta työssä joutuu alueille, joissa ei ole täysin pätevä tai itsellä on tunne riittämättömyydestä ja avuttomuudesta. Työn herättämät tunteet koetaan usein järkevää, rationaalista ajattelua häiritseviksi, ja ne pyritään peittämään.

Tiedon, kokemuksen, rakentavan vuorovaikutuksen ja työnohjauksen avulla häpeäkokemukset voivat muuttua. Vaikeiden tilanteiden kertominen ja tuominen yhteiseen tarkasteluun esimerkiksi työnohjauksessa tai muussa turvallisessa tilanteessa, on arvokas mahdollisuus oppia, kehittyä ja vapauttaa omia ja työyhteisön voimavaroja. Kun tunteet on tunnistettu ja nimetty, niitä voidaan käyttää apuna työssä. Hyväksyvällä ja turvallisella työilmapiirillä on tärkeä merkitys sille, että työntekijä otetaan todesta pelkoineen ja tunteineen eikä hänen tarvitse pelätä tulevansa nolatuksi. Ei tarvitse olla täydellinen, aina jaksava ja aina osaava saavuttaakseen hyväksynnän.

Näin korona-aikana vaikeiden tilanteiden ja tunteiden käsittely ja hyväksytyksi tuleminen avuttomuuden ja pelon tunteineen on entistä tärkeämpää. Hyväksyvä katse, sana tai ele on parantavaa.

19.3.21 Tarja Saharinen, Varkaus

Samuel Beckett:

                                           ”Always tried

                                            Always failed

                                             No matter

                                            Try again

                                             Fail again

                                             Fail better”

LÄHTEITÄ

Ikonen Pentti & Rechardt Eero: Thanatos, Häpeä ja muita tutkielmia. Helsinki, Yliopistopaino 1994.

Lidman Satu: Häpeän merkityksestä ja hyödyntämisestä rangaistuksissa. Historiallinen aikakauskirja 2002;3, 258–269.

Lindqvist Martti: Auttajan varjo. Otava 1995.

Malinen Ben: Häpeän monet kasvot. Kirjapaja Oy 2003.

Murto Kari: Prosessin johtaminen. Gummerus Kirjapaino Oy 2005.

Oertel Anitta: Häpeän voi kääntää voimavaraksi. Vuoden pappi 2006 Tarja Korpelan haastattelu. Käsi kädessä –lehti 1/2008.

Siltala Juha: Miehen kunnia eli suomalaisen miehen taistelu häpeää vastaan. Otava 1994.

Viljamaa Janne: Hirveä häpeä -Suomalainen häpeä ja kuinka siitä pääsee eroon. Atena 2018.