Vuosi on vierähtänyt taas nopeasti. Tapaninpäivän kahvipöydãssä lupasin miehelleni ja pojan perheelle keskittyä kuuntelemaan tarkemmin, muistamaan asioita ja harjoittamaan muutenkin aktiivista aivotoimintaa. Sanoin, että onhan minulla vielä 15-vuotta aikaaa ennen kuin täytän 70-vuotta. Sitten tajusin, että 70-vuotta on täynnä jo 5-vuoden päästä. Ja kaikki nauroivat katketakseen. Nauru pidentää ikää. Eli ei mennyt laskuvirhe hukkaan.

Eilen muistelin Hectorin juontamaa musiikkiohjelmaa, jota kuuntelin mielelläni radiosta. Arvelin sen loppuneen pari vuotta sitten. Mies arveli siitä olevan yli kymmenen vuotta. Tosiaan Pop eilen -toissapäivänä loppui vuonna 2014. Mielessä se oli kuin eilen. Vuosikymmenetkin vierivät nopeasti.

Jouluna ja vuodenvaihteessa mieleen nousevat monenlaiset muistot läheisistä ihmisistä. Tänä jouluaattoaamuna klo 4 kohta neljä vuotta sitten kuollut äitini herätti minut ojentamalla unessa tyttöjen tosi lämpimät, valkoiset pitkät villahousut, damaskit. Pitikö hän minua edelleen lapsena, josta piti huolehtia, vai oliko ne tarkoitettu lahjaksi lapsenlapselleni Nette 8-v:lle. Äidilleni oli erittäin tärkeää antaa lahjoja. Tunnelma unessa oli lämmin, vaikka muistan kuinka inhosin kutittavia ja kireitä nilkkoihin asti ylettyviä villahousuja.

Uusi Vuosi tuo tullessaan uusia muistoja. Toivottavasti ne ovat lämpimän merkityksellisiä. Vaikeilta muistoilta ei voi tulevanakaan vuonna välttyä, mutta ne voivat muuttua paremmiksi kun niistä saa puhua ja niihin saa ymmärrystä. Muistot ovat muistamista ja inhimillistä ihmisyyttä. Tunneoppimista. Toivon, että voin ensi vuonna tuottaa läheisilleni ja muillekin pääsääntöisesti mukavia muistoja.

Rauhallista ja Hyvää Uutta Vuotta 2026!

Karviossa 31.12.2025

Tarja Saharinen

29.4.25 Varkaudessa

Huomenna on jo vapun aatto. Enää 17 päivää töitä ja sitten alkaa kesäloma. Kesäloman jälkeen koittavat eläkepäivät. Tuleeko minusta eläkemummo tai mikä uusi tittelini on? Ikinuori ikääntynyt vai leppoisa eläkeläinen vai vireä vanhus? Täytyy makustella uutta elämänvaihetta.

Työrooli on ollut päälläni 43-vuotta. Toki välillä olen ollut äitiyslomalla, vuorotteluvapaalla, lomilla, opiskelemassa. On kasvatettu miehen kanssa lapsia, tehty kotitöitä, rakennettu, mökkeilty, saatu lapsenlapsia. On surtu, iloittu, rakastettu ja vihattu. Tehty muutakin kuin töitä. Eläkkeelle jäädessä työ on mielessä eri tavalla. Sieltä nousee mieleen erilaisia muistoja ja ihmisiä. Hauskoja ja vähemmän hauskoja tilanteita. Rakennuksia, poliklinikoita, sairaaloita, osastoja, maisemia, paikkakuntia, työryhmiä, johtoryhmiä, kollegoita, alaisia, esihenkilöitä, johtajia, laitoshuoltajia, sihteereitä, yhteistyökumppaneita ja ystäviä. Asiakkaita, potilaita, omaisia, perheitä, opiskelijoita.

Minulla on ollut uskomaton työmatka. Olen nähnyt, kokenut ja oppinut paljon. Suurimman osan työurastani olen tehnyt psykiatrialla ja mielenterveystyössä erilaisissa hoitotyön ja johtamisen tehtävissä. Suurimpana saavutuksenani pidän sitä, että olen onnistunut edistämään monen ihmisen työuraa ja löytänyt oikeita ihmisiä oikeille paikoille. He ovat osanneet auttaa potilaita perheineen ja pystyneet kehittämään hoitamiseen liittyvää työtä eri tavoin. Olen saanut olla mukana kehittämässä uusia toimintoja sekä ammattilaisten osaamista potilaiden ja heidän perheidensä hyödyksi ja työntekijöiden tueksi, niin ainakin uskon. Työurani aikana olen tehnyt monia virheitä, mokia. Niistä on selvitty ja opittu aina jotain. Muilta saatu palaute on kasvattanut ja ilahduttanut. Tässä vaiheessa voin vielä tukea muita ja rohkaista eteen päin.

Nyt on opeteltava elämään omaa elämää rakkaitten läheisten kanssa ilman sitä säännöllistä päivätyötä. Tartuttava uuteen elämänvaiheeseen ja mahdollisuuteen rohkeasti. Minä olen muutakin kuin työntekijä, ja olen aina ollut.

Eläköitymisen kynnyksellä

Tarja Saharinen

Mukavaa Vappua!

Tarja Saharinen 20.2.2025

Olen Varkauden Keskustan alue- ja kuntavaaliehdokkaana.

Minulle tärkeistä teemoista olen kirjoittanut blogeissani, kuten mielenterveyteen liittyvästä elämänlaadusta, arjessa pärjäämisestä voimavaroineen sekä kuormituksineen, yksinäisyydestä, välittämisestä ja läheisistä. Kirjoitukseni pohjautuvat pitkään työpolkuuni, olemassa olevaan tietoon sekä omiin ja muiden ihmisten kokemuksiin.

Keskustalainen olen ollut nuoresta asti. Toimin Kuopiossa paikallisyhdistyksen sihteerinä 10-vuotta. Seurakuntaneuvostossa ja kirkkovaltuustossa ehdin olla yhden kauden. Nyt olen Varkauden Keskustan toiminnassa mukana. Aikanaan olin perustamassa Vehmasmäen koulun vanhempainyhdistystä. Olen ollut mukana järjestö- ja harrastushommissa läpi vuosien. Se on ollut hyvä tapa tutustua ihmisiin ja vaikuttaa asioihin.

Koulutukseltani olen psykiatrian sairaanhoitaja, terveystieteiden tohtori (TtT) ja yhteisötyönohjaaja.

MINULLE TÄRKEITÄ VAALITEEMOJA:

“YHDESSÄ, EI YKSIN”

• Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen tasavertainen saatavuus ikään ja asuinpaikkaan katsomatta
• Lähipalveluihin panostaminen
• Asiakkuuden ja hoidon jatkuvuuden turvaaminen
• SOTESI-ammattilaisten yhteistyön, osaamisen ja jaksamisen tukeminen. Sosiaali- ja terveydenhuollon ja kunnan toimijoiden joustavan yhteistyön edistäminen.
• Asiakkailla, potilailla ja läheisillä on oikeus tulla kohdatuiksi ja kuulluiksi SOTE-palveluissa
• Kotona on oltava turvallista asua
• Läsnäolon lisääminen perheissä ja kouluissa ilman älylaitteita
• Yksinäisyys on suuri terveysriski, johon kannattaa puuttua
• Eri-ikäisten ihmisten yksinäisyyden lievittäminen kuntien päätöksenteossa ja SOTE-palveluissa
• Yksinäisyys ja tuen puuttuminen on riski sairauksille, mielenterveydelle, päihteiden käytölle, nuorten jengiytymiselle ja yleensäkin syrjäytymiselle
• Järjestöjen, omaishoitajien, vertaistukijoiden ja vapaaehtoisten työn arvostaminen ja tukeminen
• Tasavertaiset koulutusmahdollisuukset kaikille ihmisille
• Työpaikkoihin ja työllistymisen polkuihin panostaminen
• Taloudelliseen, henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan puuttuminen
• YHDESSÄ, EI YKSIN

MUUTA

Harrastan luonnossa liikkumista, luovaa kirjoittamista Soisalo-opistossa, veneilyä ja pilkkimistä. Ystävien kanssa käyn mielelläni teatterissa sekä runo- ja musiikkitapahtumissa. Rönsyilevät keskustelut mieheni kanssa ja lastenlasten kanssa touhuilu piristävät arkea.

Olen tehnyt töitä psykiatrisessa hoitotyössä sairaanhoitajana, osastonhoitajana ja ylihoitajana vuosikymmenien ajan. Nyt olen asiantuntijatehtävissä Pohjois-Savon hyvinvointialueen osaamis- ja tukikeskus (OT) -toiminnassa edistämässä vaativissa tilanteissa olevien lasten, nuorten ja perheiden erityispalveluja ja heidän kanssaan työskentelevien SOTESI-ammattilaisten yhteistyötä, osaamista ja jaksamista.

Väitöskirjassani haastattelin 333 pohjoissavolaista ihmisiä tutkiessani mielenterveyteen liittyvää elämänlaatua ja sitä heikentäviä tekijöitä. Gradussani haastattelin vakavasti masentuneiden potilaiden puolisoita heidän voimavaroistaan ja heitä kuormittavista asioista.

Olen kuulunut MIELI Kriisikeskus Kuopion hallitukseen vuosia. Kriisikeskus palvelee koko Pohjois-Savoa ja on välttämätöntä toimintaa koko ajan kasvavassa kriisiavun tarpeessa. Aloitin juuri työn Suomen Keskustan Mielenterveystyöryhmän jäsenenä. Tavoitteena on laatia suuntaviivoja tulevaisuuden mielenterveystyölle. Arvostan suuresti.

MOTTONI

Uskominen tulevaisuuteen kantaa ja antaa voimaa varsinkin vaikeuksien keskellä

Tarja Saharinen, 4.11.2024

Yksinäisyys on varmasti kaikille jollakin tapaa tuttu kokemus. Siitä puhutaan ja kirjoitetaan paljon. Asiaa on tutkittu ja pohdittu kautta aikojen. Yksinäisyys tuottaa ikäviä seurauksia ja kärsimyksiä -kenelle milläkin tavalla. Taistelemme sitä vastaan kukin tavallamme.

Kuka on minusta kiinnostunut, kuka välittää hyvinvoinnistani? Kenestä minä olen kiinnostunut, kenestä välitän? Kuka minusta huolehtii, kun olen lapsi, aikuinen, ikäihminen? Onko viisaampaa pärjätä itse?

Pärjäämisessä auttaa kummasti raha, sosiaalinen, fyysinen ja psyykkinen terveys, kunto, itsetunto, kyky verkostoitua ja valita oikein seuransa. Ihan hyviä juttuja, mutta jos näitä ei ole tai ei jaksa tai mielenterveys ei kanna. Jos kokee itsensä erilaiseksi kuin muut, ei ikään kuin kuulu joukkoon. Ei ole takaisinsanojaksi ja puolensapitäjäksi. Eikä pärjää somessa. Tuki-ihmiset ovat kadonneet, kuolleet tai niitä ei ole ollutkaan. Mitä sitten? Miten pärjäilet?

Kaikkien pärjäämistä ei auta, että valtio saksii järjestöiltä, vertaistuesta, kriisiavusta, avustuksista, julkisilta auttajatahoilta jne. Säästökuuri vie työpaikkoja ja kuihduttaa heikommat alueet ja ihmiset. Mutta avainsanahan on pärjää itse. Ole kuin muutkin, reipas ja tukka sliipattuna. Ainakin vähintään näyttele pärjäävää, hyvinvoivaa, tervettä ja menevää superihmistä. Tähän kannustetaan myös lapsia ja nuoria. Mikä tosin aiheuttaa myös ongelmia.

Pitäisikö kannustaa myös siihen, että voisimme elää enemmän yhdessä ja yhteisöissä, jakaa velvollisuuksia ja vastuita, suruja ja iloja. Eikä tarvitsisi niin paljon yksin pärjätä. Apua saisi ja voisi pyytää toisilta luontevasti, ilman noloutta tai häpeää. Että ei tarvitse olla huippuhienoja harrastuksia tai matkoja tai hankintoja. Että tukka voi hapsottaa pipon alta ja sanat vääntyä savon murteelle. Voisi tehdä kaikenlaista vaikka ei osaa timmisti.

Matkalla Valamoon

Lapsuuteni 60-luvulla ei ollut pelkästään auvoista suvea. Siinä oli vaikeita ja traumaattisia jaksoja ja tapahtumia, mutta nyt ei mennä niihin. Yritän keskittyä asioihin, mitkä kannattelivat minua lapsuudessa ja estivät menettämästä tulevaisuuden uskoa.

Muistan, miten tärkeää oli odottaa jotain mukavaa, esimerkiksi kyläreissua, vieraita tai kaupunkimatkaa äidin kanssa linja-autolla. Oli mukavaa, kun naapureita tupsahti käymään ja istuttiin tuvassa tai keittiössä ainakin hetki turisemassa. Useimmiten juotiin vehnäskahvit.

Mummon kanssa olin mustikassa ja ukin kanssa kalassa. Kesäretkellä oltiin tädin perheen kanssa. Iloa toi ne hetket, kun isä oli kunnossa ja mukana arjessa. Muistan aina yhteisen uintimatkamme lammella; kun isä hyppäsi padolta niin, että vesi pärskähti rannoille saakka.

Sukulaisia ja naapureita tuli vielä 60-luvulla talkoisiin heinä- ja perunapellolle. Naapuriapua sai moniin asioihin ja palveluksia vaihdettiin. Tädin perhe oli suuri tuki isän äkillisen kuoleman jälkeen. He auttoivat minua, veljeä ja äitiä kriisistä ja surusta selviämisessä. He olivat läsnä vaikeina aikoina sekä arjessa ja juhlassa. Välillä pelattiin tosissaan jalkapalloa ja hiihdettiin kilpaa ja sitten välillä naurettiin päättömille vitseille. Tehtiin porukalla töitäkin.

Lapsuuteeni toivat iloa ja turvaa ukit, mummo, tädit, serkut ja naapurit. Veljen, serkkujen ja naapurin lasten kanssa keksittiin tekemistä, joskus vauhdikastakin. Ukki asui kanssamme kuolemaansa saakka. Hän oli aina kotona tai lähistöllä. Koulusta ei tarvinnut tulla tyhjään kotiin.

Luonnon kiertokulku toi omat työnsä, tuoksunsa, värinsä ja äänensä. Alle 10-vuotiaan elämääni kuuluivat lehmät, kanat, kissat ja hevonen. Jossain välissä lampaita ja possujakin. Ne muokkasivat luontosuhdetta ja opettivat pitämän huolta elollisesta. Luonnon kiertokulku maalla toi elämään järjestystä ja rutiinia, josta varsinkin äiti piti kiinni. Tietyt työt oli tehtävä, että maalaisarki rullasi eri vuodenaikoina. Pellot oli viljeltävä, heinät tehtävä, perunat kasvatettava, marjat kerättävä, puut saatava liiteriin. Veli ja minä osallistuimme arkeen ja tehdystä työstä tuli tyydytystä ja oppia. Kieltämättä vastuu perheestä ja arjesta oli joskus liiankin suuri isän sairastaessa ja kuoltua. Varsinkin veljellä, joka teki esimerkiksi peltotöitä varsin nuorena. Kuitenkin oli myös aikaa ja mahdollisuus tavata ystäviä, lukea, kuunnella musiikkia, uida ja hìihtää. Sadepäivinä selata vintillä Aku Ankkoja ja mutustella salmiakkia.

Minulla oli lapsuudessani vaikeista asioista ja tunteista selviämiseksi voimavaroja antavia tekijöitä, jotka olivat tarpeen silloin ja tulevalla elämänpolulla. Erityisesti ihmiset ja heidän antamansa monenlainen tuki estivät menettämästä toivoa ja uskoa tulevaan. Hyvä, että tällaisia ihmisiä osui kohdalle. Kodin perusasiat, turvalliset rutiinit sekä äidin sinnikkyys kohti tulevaa auttoivat arkea ja eteen päin menoa. Kuvaamani aika oli erilainen, mutta joitakin elementtejä menneisyydestä voisi ehkä nostaa turvaksi ja voimavaraksi tämän päivän lapsille ja nuorille.

Mukavaa kesää kaikille toivottaen!

Karviossa

Tarja Saharinen 2.6.24

Mielessäni on pyörinyt nyt joulun aikana myötätunnon käsite. Myötätuntoiset ajatukset ja teot tuovat elämään merkitystä ja vievät itsen ulkopuolelle, toisten hyvään. Myötätuntoisuus lisää ymmärrystä toisten iloista ja suruista, auttaa myötäelämään niissä. Voisi ajatella, ettei myötätuntoinen ihminen aiheuta tahallaan pahaa toiselle.

Miten myötätuntoa opitaan? Tuntuu, että tässä ajassa sitä on liian vähän. Tärkein oppi ja esimerkki tulee varmastikin omilta vanhemmilta ja lähi-ihmisiltä. Miten he kohtelivat sinua ja muita, miten he puhuivat sinusta ja muista ja millaisia myötätuntoisia tekoja he tekivät. Opitko jo kotona lohduttamaan sisarustasi kivussa tai pettymyksessä? Tai kutsumaan yksinäisen tai jotenkin erilaisen luokkakaverin synttäreillesi.

Olen pohtinut entistä useammin sitä, olenko oikeasti kiinnostunut siitä, mitä toiselle kuuluu? Kysynkö edes sitä vai kerronko vain omia tekemisiäni? Olenko valmis kuuntelemaan? Surujen ja ilojen aito jakaminen on kuitenkin sitä, mikä luo läheisyyttä ja myötätuntoa.

Toisten huomioon ottaminen myötätuntoisesti ei tarkoita täydellistä oman itsen unohtamista tai suuria tekoja. Myötätuntoa ja ihmisyyden ymmärrystä syntyy läsnäolosta, keskusteluista, lukemisesta, taiteesta ja erilaisten ja eri-ikäisten kohtaamisista. Omat vaikeat kokemukset ja niistä selviytyminen voivat vahvistaa myötätuntoa ja sen osoittamista vaikka pieninä arjen tekoina.

Myötätuntoisilla ihmisillä ei ole tarvetta kiusata ketään tai aloittaa sotia. He tuntevat toisten iloja ja vaikeuksia sydämessään.

Rauhallista ja myötätuntoista Uutta Vuotta 2024 kaikille!

Karviossa 29.12.23

Ystävällisin terveisin, Tarja Saharinen

Kermajärven rannalla tyynenä elokuun aamuna 20.8.23

Nauttikaa elämästä kun vielä voitte, kehotti vakavasti sairastunut ystävämme hiljattaen. Kehotus pisti ajattelemaan elämän tarkoitusta ja arjen merkitystä. Olen miettinyt elämästä nauttimista monelta kantilta. Nauttimiseen yhdistyy mielessäni tunteiden ja kehon tasapaino, riemun tunne joka pakahduttaa tai levollisuus ponnistelujen jälkeen.

Nauttikaa elämästä tarkoittaa sitä, että on jokin mahdollisuus ja olosuhteet nauttia elämästä. Pitää olla kykyä nauttia, siihen pitää opetella tai saada apua esimerkiksi masennukseen. Moni asia tuntuu estävän elämästä nauttimista. Nautintoa etsitään myös asioista, jotka voivat olla mielelle ja keholle vaarallisia.

Elämästä nauttiminen voi olla helppoa, äärimmäisen vaikeaa tai kaikkea siltä väliltä. Ystävän sanat pysähdyttivät miettimään omaa elämää. Ihan turhaan olen ollut nauttimatta elämästä. Toisaalta tunnistan paljon asioita, elämänjaksoja ja hetkiä, jolloin olen nauttinut elämästä ja ollut ainakin näin jälkikäteen ajatellen tyytyväinen. Noiden elämänhetkien aktiivinen muisteleminen tuo kiitollisuutta, osin myös haikeutta.

Toivon, että pystyn elämään tämän loppuelämäni läsnäolevammin tunteineni ja huomaamaan asiat, ihmiset ja ympäristön entistä paremmin. Luulen, että elämãntyytyväisyys ja elämästä nauttiminen on tässä ja nyt ja osin omissa käsissäni.

Toinen ystävä kehotti minua vaikean elämäntilanteeni aikana järjestämään joka päivälle jotakin odotettavaa ja itselle mukavaa. Se oli hyvä neuvo.

Kirjoitti Tarja Saharinen

20.8.2023

Kauniina, kiireettömänä sunnuntaiaamuna, iloiten rakkaasta vastasyntyneestä lapsenlapsestamme ja eilisestä entisten työkavereiden vierailusta.

Äidit

Katsovat, kysyvät.

Kuuntelevat kuulumiset.

Kaitsevat kaikkialla kakaroitaan.

Keittävät keskipäivän kahvit.

Kirjoittavat koskettavia kirjeitä.

Katsovat karmeita kauhusarjoja.

Kasaavat kaverina korkeita korttitaloja.

Kertovat keskittyen kiemuraisimmat kertomukset.

Kuiskaavat kaihertavat kaipuunsa kuulaassa kesäyössä.

Terveiset ja onnittelut kaikille äideille ja äidinmielisille!

kirjoitti Tarja Saharinen 14.5.23

Mä oon Reka. Ikää mulla on about 40-vee ja mulla on yksi tyttö. Nyt se asuu jossain pohjoisessa äitinsä kanssa. Mä oon nähny sen muutama vuosi sitten hätäseltään Kemissä, kun vastaava sossu järkkäsi tapaamisen. Tytöllä on ollu vaikeuksia, lastensuojelut ja sijoitukset, kuten mullakin. On se kokeillu päihteitäkin ja vetänyt kovaakin kamaa välillä. Mutta onneks se on päässy jaloilleen. Se on hyvä, ettei se ole sortunu rötöksiin kuten mä. Pari kertaa oon ollu vankilassa, muttei onneks pahempaa kun muutama murtokeikka. Pakko oli saada rahaa, kun paino niin kovat velat päälle. Ne on kovia noi jätkät ja naisetkin noissa piireissä. Henki on halpa.

Mitäs tässä, kuntosalille oon lähdössä. Kun punttia nostaa, niin saa purettua energiaa. Pystyy  keskittymään yhteen asiaan. Lihakset on hyvässä kunnossa ja haukat pullistuu vielä. Jalatkin on kuin Kippari Kallella. Elämä on laiffia tätä nykyä. Mutta huomenna voi olla toisin. Mä en oikein kestä pettymyksiä. Ne vie niin mennessään. Pari olutta ja se on siinä.

Joskus mä haaveilin rekkakuskin hommista. Mutta koulu jäi kesken ja kaveriporukat vei. Ulkomailla tuli oltua muutama vuosi ja tehtyä hanttihommia hengen pitimiksi. Tyttö syntyi siinä välissä, muttei parisuhde kantanut. Tuli riitaisa ero ja selvittelyt sossujen kanssa. Taisi siinä poliisikin käydä.

Tää isänpäivä tuo mieleen lapsuuden ja isän. Ei siinä ollu paljon hurraamista siinä lapsuudessa eikä isässäkään. Tappoi piruparka itsensä, kun olin vasta 9-vee. Oli se kova juttu. Traumaksi sitä kai sanotaan. Miten se nyt tuli mieleen? Tyttö voi ehkä soittaa, jos hyvin käy. Kyllä se välillä soittaa ja mä sille. Mun elämä on tällaista. Ja nyt menee ihan hyvin.

PS: Teksti on syksyllä aloittamaltani erittäin mielenkiintoiselta ja voimaannuttavalta Soisalon kansalaisopiston Luovan kirjoittamisen -kurssilta. Kirjoittamani tarina sopii mielestäni blogiteemoihin, joten tässä se on luettavana.

Blogiterveisin 4.12.22 Tarja Saharinen

Joulua kohti mennään itsenäisyyspäivän kynnyksellä!

15.8.22 lämpimänä elokuun iltana

En ole aikoihin kirjoittanut mitään. Kevät ja kohta kesä ovat menneet. Olen joutunut kohtaamaan ja pohtimaan elämän peruskysymyksiä oman äidin huhtikuisen kuoleman takia. En ole saanut oikein mitään luovaa aikaiseksi. Ajatukset ja toimintakyky ovat hidastuneet. Suru, apatia ja normaali arki menevät limittäin ja lomittain. Muistot, tunteet, kuvitelmat ja tosiasiat sekoittuvat mielessä ja niitä on tarkasteltava puhumalla, valokuvista ja kirjoittamalla.

Äitini eli sisältörikkaan joskin myös traumaattisen elämän. Sukupolvien ketjut linkittyivät hänen ja samalla minun elämääni. Suuret yhteiskunnalliset asiat sotineen, lamoineen, teollisen yhteiskunnan murroksineen ja maaseutumaisen elämän muutoksineen näkyivät elämässämme. Sota-aikaa en ole elänyt, mutta se eli äidin lapsuuden muistoissa. Asettuminen vanhanaikaiseen, monisukupolviseen maataloon emännäksi ei ollut helppo tehtävä osin jo kaupungistuneelle nuorelle naiselle. Asiaa ei auttanut puolison eli isäni sairastuminen eikä tämän äkillinen ja varhainen kuolema.

Sisulla ja kovalla työn teolla äiti selvisi hengissä ja vei perhettä eteen päin. Pärjäämistä helpotti äidin sosiaalinen luonne, joka oli sekä perittyä että lapsuuden ympäristön muokkaamaa. Hänen suurin tukensa miltei koko elämän ajan oli oma sisar, jonka kuolemaa äiti suri syvästi.

Äitini oli verkostoituja, joka oli aidosti kiinnostunut läheisten ja tuttujen elämäntapahtumista ja kuulumisista. Hän muisti syntymäpäivät ja nimipäivät. Hän tutustui helposti ihmisiin vielä vanhanakin. Ystävät, lapset puolisoineen sekä lapsenlapset ja monet muut jäivät kaipaamaan käyntejä hänen luonaan, välillä kipakoitakin keskusteluja hänen kanssaan, puheluita ja ytimekkäitä tekstiviestejä. Vaikea on muistaa, että en voi soittaa äidille tai käydä hänen luonaan. Puhelin ei soi eikä äiti kysy kuulumisia. Kuka muistaa minut samalla tavalla? Äiti toimi viestijänä monenlaisissa asioissa. Mistä nyt tiedän enää mitään?

Miten hienoa on, jos joku on kiinnostunut juuri minun kuulumisistani ja tekemisistäni. Se kantaa monen vaikeuden yli ja jaettu ilo on tosiaankin moninkertainen ilo. Jokainen tarvitsee tällaisia ihmisiä ja jokainen voi olla tällainen ihminen. Läheiset ihmiset ovat erityisen tärkeitä lasten ja nuorten turvalliselle elämälle ja kehitykselle. Kaiken tohinan keskellä kannattaa pysähtyä läheisten ihmisten äärelle, että he pysyvät läheisinä sekä pysähtyä ihmisten äärelle, että heistä voisi tulla tuttuja ja läheisiä.