Tarja Saharinen, 4.11.2024
Yksinäisyys on varmasti kaikille jollakin tapaa tuttu kokemus. Siitä puhutaan ja kirjoitetaan paljon. Asiaa on tutkittu ja pohdittu kautta aikojen. Yksinäisyys tuottaa ikäviä seurauksia ja kärsimyksiä -kenelle milläkin tavalla. Taistelemme sitä vastaan kukin tavallamme.
Kuka on minusta kiinnostunut, kuka välittää hyvinvoinnistani? Kenestä minä olen kiinnostunut, kenestä välitän? Kuka minusta huolehtii, kun olen lapsi, aikuinen, ikäihminen? Onko viisaampaa pärjätä itse?
Pärjäämisessä auttaa kummasti raha, sosiaalinen, fyysinen ja psyykkinen terveys, kunto, itsetunto, kyky verkostoitua ja valita oikein seuransa. Ihan hyviä juttuja, mutta jos näitä ei ole tai ei jaksa tai mielenterveys ei kanna. Jos kokee itsensä erilaiseksi kuin muut, ei ikään kuin kuulu joukkoon. Ei ole takaisinsanojaksi ja puolensapitäjäksi. Eikä pärjää somessa. Tuki-ihmiset ovat kadonneet, kuolleet tai niitä ei ole ollutkaan. Mitä sitten? Miten pärjäilet?
Kaikkien pärjäämistä ei auta, että valtio saksii järjestöiltä, vertaistuesta, kriisiavusta, avustuksista, julkisilta auttajatahoilta jne. Säästökuuri vie työpaikkoja ja kuihduttaa heikommat alueet ja ihmiset. Mutta avainsanahan on pärjää itse. Ole kuin muutkin, reipas ja tukka sliipattuna. Ainakin vähintään näyttele pärjäävää, hyvinvoivaa, tervettä ja menevää superihmistä. Tähän kannustetaan myös lapsia ja nuoria. Mikä tosin aiheuttaa myös ongelmia.
Pitäisikö kannustaa myös siihen, että voisimme elää enemmän yhdessä ja yhteisöissä, jakaa velvollisuuksia ja vastuita, suruja ja iloja. Eikä tarvitsisi niin paljon yksin pärjätä. Apua saisi ja voisi pyytää toisilta luontevasti, ilman noloutta tai häpeää. Että ei tarvitse olla huippuhienoja harrastuksia tai matkoja tai hankintoja. Että tukka voi hapsottaa pipon alta ja sanat vääntyä savon murteelle. Voisi tehdä kaikenlaista vaikka ei osaa timmisti.
Matkalla Valamoon