Lapsuuteni 60-luvulla ei ollut pelkästään auvoista suvea. Siinä oli vaikeita ja traumaattisia jaksoja ja tapahtumia, mutta nyt ei mennä niihin. Yritän keskittyä asioihin, mitkä kannattelivat minua lapsuudessa ja estivät menettämästä tulevaisuuden uskoa.
Muistan, miten tärkeää oli odottaa jotain mukavaa, esimerkiksi kyläreissua, vieraita tai kaupunkimatkaa äidin kanssa linja-autolla. Oli mukavaa, kun naapureita tupsahti käymään ja istuttiin tuvassa tai keittiössä ainakin hetki turisemassa. Useimmiten juotiin vehnäskahvit.
Mummon kanssa olin mustikassa ja ukin kanssa kalassa. Kesäretkellä oltiin tädin perheen kanssa. Iloa toi ne hetket, kun isä oli kunnossa ja mukana arjessa. Muistan aina yhteisen uintimatkamme lammella; kun isä hyppäsi padolta niin, että vesi pärskähti rannoille saakka.
Sukulaisia ja naapureita tuli vielä 60-luvulla talkoisiin heinä- ja perunapellolle. Naapuriapua sai moniin asioihin ja palveluksia vaihdettiin. Tädin perhe oli suuri tuki isän äkillisen kuoleman jälkeen. He auttoivat minua, veljeä ja äitiä kriisistä ja surusta selviämisessä. He olivat läsnä vaikeina aikoina sekä arjessa ja juhlassa. Välillä pelattiin tosissaan jalkapalloa ja hiihdettiin kilpaa ja sitten välillä naurettiin päättömille vitseille. Tehtiin porukalla töitäkin.
Lapsuuteeni toivat iloa ja turvaa ukit, mummo, tädit, serkut ja naapurit. Veljen, serkkujen ja naapurin lasten kanssa keksittiin tekemistä, joskus vauhdikastakin. Ukki asui kanssamme kuolemaansa saakka. Hän oli aina kotona tai lähistöllä. Koulusta ei tarvinnut tulla tyhjään kotiin.
Luonnon kiertokulku toi omat työnsä, tuoksunsa, värinsä ja äänensä. Alle 10-vuotiaan elämääni kuuluivat lehmät, kanat, kissat ja hevonen. Jossain välissä lampaita ja possujakin. Ne muokkasivat luontosuhdetta ja opettivat pitämän huolta elollisesta. Luonnon kiertokulku maalla toi elämään järjestystä ja rutiinia, josta varsinkin äiti piti kiinni. Tietyt työt oli tehtävä, että maalaisarki rullasi eri vuodenaikoina. Pellot oli viljeltävä, heinät tehtävä, perunat kasvatettava, marjat kerättävä, puut saatava liiteriin. Veli ja minä osallistuimme arkeen ja tehdystä työstä tuli tyydytystä ja oppia. Kieltämättä vastuu perheestä ja arjesta oli joskus liiankin suuri isän sairastaessa ja kuoltua. Varsinkin veljellä, joka teki esimerkiksi peltotöitä varsin nuorena. Kuitenkin oli myös aikaa ja mahdollisuus tavata ystäviä, lukea, kuunnella musiikkia, uida ja hìihtää. Sadepäivinä selata vintillä Aku Ankkoja ja mutustella salmiakkia.
Minulla oli lapsuudessani vaikeista asioista ja tunteista selviämiseksi voimavaroja antavia tekijöitä, jotka olivat tarpeen silloin ja tulevalla elämänpolulla. Erityisesti ihmiset ja heidän antamansa monenlainen tuki estivät menettämästä toivoa ja uskoa tulevaan. Hyvä, että tällaisia ihmisiä osui kohdalle. Kodin perusasiat, turvalliset rutiinit sekä äidin sinnikkyys kohti tulevaa auttoivat arkea ja eteen päin menoa. Kuvaamani aika oli erilainen, mutta joitakin elementtejä menneisyydestä voisi ehkä nostaa turvaksi ja voimavaraksi tämän päivän lapsille ja nuorille.
Mukavaa kesää kaikille toivottaen!
Karviossa
Tarja Saharinen 2.6.24
